”Vaikeuksista on ihanaa selvitä”

Sanan lenkkivieras -haastattelut on yleensä tehty juosten, tällä kerralla lenkille lähdetään sauvakävellen. Turkulainen Mauno ”Manu” Savolainen on yksi niistä kolmestakymmenestä hengellistä ja fyysistä kuntoaan hoitamaan lähteneistä, jotka ovat mukana Sana-lehden lukijamatkalla Gran Canarian Playa del Inglésissä. Matkan teemana on Sanaa ja sauvakävelyä.

Kaupungin keskustan halkaiseva Tirahana-katu muuttuu myöhemmin mutkittelevaksi maantieksi, joka johtaa kauniiseen vuoristokylään, mutta Savolainen ei halua nyt vuoristolenkille. Hänen elämässään on muutenkin ollut vuoristorataa riittävästi. Tietä ei ole ainakaan tasoittanut se, että hän alkoholisoitui jo hyvin nuorena.

– Mennään mieluummin tuonne päin, siellä näkyy kirkontorni, hän innostuu.

Pienen kirkon kohdalla puhe kääntyy luontevasti haastateltavan hengelliseen historiaan. Käy ilmi, että ensimmäisen kosketuksen kristillisiin arvoihin Savolainen sai mummiltaan ja ukiltaan.

– Heidän luonaan tunsin oloni turvalliseksi, missään muualla en.

Olin luonteeltani herkkä jo lapsena ja nuorena, aivan liian herkkä.

Savolainen sanoo elävänsä asiat tunnetasolla edelleen erittäin syvällä.

– Se on minun tapani elää tätä elämää, mutta se ei ole aina helppoa. Pidän iloisesta elämästä ja iloisista ihmisistä. Minä itse elän pääasiassa vaikeudesta vaikeuteen, haasteesta toiseen ja murheesta murheeseen, vaikka välillä on, totta kai, parempiakin aikoja. Eihän kukaan jaksa, ellei saa välillä elää myös iloisia ja onnellisia hetkiä, Savolainen sanoo.

– Yksikään nauru ei kuitenkaan ole koskaan minua opettanut, vaikeudet ja murheet ovat. Minulle on valtavan suuri lohdutus tietää, että niitä tulee yhä uudestaan. Vaikeuksista on ihanaa selviytyä, ja ongelmia upeaa ratkoa.

Vaikka nauru ei Savolaista opetakaan, se on iso osa hänen peruspositiivista olemustaan. Verbaalisesti lahjakkaana hän on nopean ja oivaltavan tilannehuumorin verraton viljelijä.


Veitsi kädessä isän kimppuun

Kauniilla Alejanro del Castillo -kadulla San Fernandon kaupunginosassa Savolainen kertoo elämänsä alamäen rajuimmasta hetkestä.

– Olin pitkään vihannut isääni turvattoman lapsuuteni vuoksi. Otin kotona leipäveitsen ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Olisin kännipäissäni tappanut hänet, ellei äitini olisi tullut väliin.

– Onneksi myöhemmin sain luotua uudenlaista yhteyttä häneen ja saatoin joskus jopa tuntea ylpeyttä isästäni.

Tämä oli sitä aikaa, jolloin olisi tarvittu varamies elämään Manun elämää. Hänestä itsestään kun ei siihen oikein ollut.

– Ei minulla ollut mitään ammatillisia haaveita, olin kuin ajopuu. Kaikki inhimillinen voima meni siihen, että pysyin edes jotenkin elämän syrjässä kiinni. Kaverit valmistuivat ammattiin, perustivat perheen ja löysivät paikkansa yhteiskunnasta. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa elämälleni. Tunsin olevani Vähä-Manu, Manu vaan. Vähättelin itseäni ja uskoin toistenkin tekevän niin.

– Vaikka tällaisten asioitten kertominen laittaa vieläkin tunteet vyörymään, näistä puhuminen on toisaalta aina terapeuttista ja puhdistavaa.

Mainetta ja mammonaakin maistamaan päässeen Mauno Savolaisen elämän paras vuosi on 1973. Silloin hän sai vierelleen viehättävän neidon. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen elämäänsä astui raittius.

– Riitta on ihana ihminen, Manu heläyttää lähes neljänkymmenen vuoden yhteisen taipaleen jälkeenkin kuin murrosikäinen ensimmäisestä tyttöystävästään.


Yllättävä tauko katkaisee lenkin

Riitta ja raitistuminen auttoivat Manun pois kaltevalta pinnalta.

– Kun aloin pysyä pystyssä, aloin nähdä maisemat ympärilläni, ja ne maisemat olivat erittäin kauniita. Sitä kautta elämääni tuli… en mä pysty puhumaan, tulee itku.

Lause jää kesken ja haastattelu katkeaa moneksi minuutiksi. Tuntuu jotenkin hämmentävältä nähdä, kuinka liikutuksen tunteet ravistelevat Suomen tunnetuimman vuokratyöyrityksen, Varamiespalvelun, hiljattain eläkkeelle jäänyttä perustajaa ja pääomistajaa.

Nojaaminen palmunrunkoon rauhoittaa Savolaisen, ja haastattelulenkki jatkuu.

– Menee syvälle, mies yrittää jatkaa, mutta puhe katkeaa uudelleen. Ottaa taas aikansa, ennen kuin haastattelua päästään jatkamaan.

Savolainen kertoo 1970-luvulla tapahtuneesta uskoontulostaan, samoin siirtymisestään postimiehen hommista yrittäjäksi, mikä johti kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen Varamiespalvelun perustamiseen vuonna 1988.

– Riitta on hoitanut kaikissa yrityksissämme kirjanpidon. Hän on ollut meillä aina se, joka on tuonut järjen ja harkinnan yrityksiimme. Minä olen ollut innovaattori ja moottori, joka on käynyt aika usein ylikierroksilla, Manu tunnustaa.

Ylikierroksilla tai ei, Varamiespalvelu, nykyisin VMP-Group, kasvoi nopeasti alan ykköseksi Suomessa.

– Tänäänkin työntekijöitä on yli kolmetuhatta. Tähän mennessä yli satatuhatta suomalaista on tehnyt meille töitä. Se on varmasti yksityisten yritysten suomenennätys. Valtava luku entiselle postimiehelle, Savolainen innostuu.


Laman jälkeen kirkkokierrokselle

Tämän hetken taloudellista taantumaa edeltänyt lama Suomessa ei jättänyt rauhaan Savolaistenkaan yrityksiä. Vuosien 1992–1994 vaikeuksissa meni koko omaisuus, mutta Savolaiset taistelivat yrityksensä laman jälkeen entistä parempaan lentoon.

– Näiden vaikeuksien jälkeen aloin käydä taas ahkerammin kirkossa. Yhden kaverini kanssa päätimme käydä kaikissa Varsinais-Suomen kirkoissa. Joka sunnuntai menimme eri kirkkoon ja kuulimme monenlaista julistusta monenlaisilta papeilta.

– Kirkko on hyvä paikka. Hiljentyminen ja Jumalan läheisyydessä oleminen ovat välttämättömiä minulle. Sunnuntaiaamun jumalanpalvelus ehtoollisineen on paitsi rauhoittumisen, myös puhdistautumisen paikka.

Lenkin jyrkimmässä mäessä Maspalomasin laaksosta Inglésin keskustaan Savolainen antaa sauvoille kyytiä tiheämpään tahtiin. On helppo kuvitella, että juuri tällä tavalla tämä Turun tuulispää on ottanut etunojaa silloinkin, kun VMP on ollut vastatuulessa.

Kun Savolaiselta kysyy, mitä yrityksen johtaminen on hänelle antanut, mies vastaa ennen kuin kysymys on kunnolla edes loppunut.

– Se on pelastanut mun elämäni. Jos mä ajattelen lähtökohtiani: pieni, köyhä karjalaispoika, ajopuu, tuuliviiri, lyhytjänteinen Vähä-Manu. Mikään näistä ei pitänytkään paikkaansa, kun elämän perusarvot menivät yhtäkkiä oikeaan järjestykseen, Manu vastaa ja poskipäällä kiiltää jotakin. Onko se kyynel vai hikipisara?