Yksinkertainen uskoni

– En halua syyttää ketään, sillä jokainen on varmasti ollut vilpitön omassa uskossaan, mutta minusta on tärkeää puhua siitä, miten hirvittävä kokemus on tuntea tulleensa uskonnollisesti hyväksikäytetyksi, Eija Kourimo sanoo.

Kun Eija saavutti nimeä iskelmälaulajana ja hänestä alettiin tehdä lehtijuttuja, hän piti tärkeänä, että jutuista kävisi jollain tavalla ilmi se, että usko on aina ollut hänen elämänsä ykkösasia.

– En ollut tottunut siihen, että uskoaan pitäisi erityisesti vakuutella muille, koska se paljastuu kyllä rivienkin välistä.

Reilut kymmenen vuotta sitten lehtiin alkoi ilmestyä otsikoita, että Eija Kourimo on tullut uskoon.

– Ihmettelin, miten niin olen tullut uskoon, koska oman ymmärrykseni mukaan olin ollut uskossa ennenkin. Tuli jotenkin sellainen olo, etten se ollut minä, josta kerrottiin.

Kaikki kävi niin nopeasti

Kaikki oli käynyt nopeasti sen jälkeen, kun Eijan aviomies oli kuollut yllättäen auto-onnettomuudessa. Eija oli viettänyt miehensä kanssa häitään vain kaksi kuukautta aikaisemmin. Syliin jäi 2,5-vuotias poika, jolla ei ollut enää isää.

– Sehän oli minulle sellainen järkytys, etten aluksi pystynyt edes ymmärtämään, mitä oli tapahtunut. Olin poissa tolaltani. Siinä vaiheessa uskovaiset alkoivat ottaa yhteyttä ja ykskaks huomasin olevani täysillä heidän kelkassaan.

– He iskivät silloin, kun olin heikoimmillani, ja se oli väärin. Kun ihminen on keskellä suurta tragediaa, hänen rauhaansa pitäisi kunnioittaa.

Eija houkuteltiin mukaan pariin hengelliseen tilaisuuteen, sitten pariin seuraavaan ja pian hän huomasi olevansa niissä vakioesiintyjä. Hänellä oli nimeä laulajana, ja tarina siitä, miten hän oli tullut uskoon miehensä traagisen kuoleman jälkeen, kuulosti koskettavalta.

Eija sanoo, ettei hän tänäkään päivänä oikein ymmärrä, miten kaikki kävi.

– Ihmiset ympärilläni sanelivat minulle uudet säännöt. He onnistuivat manipuloimaan minut mukaansa, vaikka joskus ihmettelinkin, mitä väärää omassa, vanhassa uskossani oli ollut, koska se ei ollut heidän mielestään oikeaa.

Läheiset olivat
minusta huolissaan

Eija muuttui. Hänestä tuli kiihkouskovainen, joka oli joka paikassa suuna päänä lyömässä toisia Raamatulla päähän. Maailma oli täynnä syntejä, joita piti karttaa, ja elämä oli täynnä uskonnollista suorittamista.

– Yritin puolustella meikkaamistani sillä, että se on osa persoonaani, mutta vähitellen olemukseni kuitenkin muuttui uskonveljieni toivomusten mukaiseksi ja aloin esimerkiksi karttaa kirkkaita värejä. Muutos tapahtui niin, etten itse huomannut sitä.

– Sisareni naljaili minulle usein, että sinulla näyttää olevan seuravaatteet päällä. Vanhempani olivat hiljaisia ja vältteleviä. Kun pyysin heitä tilaisuuksiini, he sanoivat vain, että katsotaan nyt. Kertaakaan he eivät tulleet.

– Myöhemmin vanhempani ovat paljastaneet rukoilleensa hartaasti sitä, että palaisin takaisin omaksi itsekseni, joten kyllä sen on täytynyt olla heille raskasta aikaa.

Eijan muistuttaa, miten Jeesus on sanonut, että ”ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”. Siksi usko on hänen mielestään aina lahja. Lahjana hän pitää myös sitä, että hän pystyi irtautumaan uskonnollisesta yhteisöstä, jonka hän koki parin vuoden jälkeen ahdistavaksi.

– Aloin kyseenalaistaa kaikkea. Eihän usko voi olla sitä, että koko ajan pitää, pitää ja pitää. Ei mitään rauhaa eikä vapautta. Minua alkoi ärsyttää myös se, miten yhteisössä suorastaan kilpailtiin siitä, kuka on paras uskova.

– Lopulta kaikki tuntui jotenkin liian imelältä. Viimeinen pisara oli se, kun kuulin vahingossa, miten minusta keskusteltiin. Se puhe oli ihan muuta, mitä olin kasvotusten kuullut.