Rakkauspankin johtajatar

Kesken viime kesän avioliittoleiriä Pieksämäellä Hanna Ranssi-Matikaisen perhe joutui keskelle raatelevaa draamaa.

Hämärissä olosuhteissa yllättäen raskaaksi tulleen Nellin oli aika synnyttää, ja se saattoi maakuopassa maailmaan kaksoset. Mutta koira söi saman tien tuoreen äidin.

Nyt orpoveljeksistä toinen, Mimosa-tyttären adoptoima Niila, ravaa ympäri Vuosaaren kotia kuin hullu kani. Niilo on häkissä, ja rautojen taa kuuluisi Niilakin. Se on Pekka Matikaisen tahto. Perheen isä pelkää pupujen syövän johdot, mikä vaarantaisi myös Joel- ja Pyry-poikien terveyden.

Hanna Ranssi-Matikainen, 38, HNMKY:n avioliittoleirien veteraani, suhtautuu Niilan riehuntaan yhtä rauhallisesti kuin ihmisiin, jotka tapaavat tilittää hänelle ihmissuhdesotkujaan:

Otetaanpa nyt vain rennosti, odotetaan hetki hötkyilemättä ja sitten käydään ongelmaan käsiksi sen vaatimalla tavalla, leveästi hymyilevä ja naurava Hanna viestittää hyväntuulisen vapautuneella olemuksellaan.


MISSIONA PERHEIDEN PELASTAMINEN

Helsingin NMKY aloitti avioliittoleirien pitämisen vuonna 1975 muutaman innokkaan vapaaehtoisen voimin, joukossa Hannan vanhemmat Heikki ja Paula Ranssi. Toiminta kasvoi, ja leiriviikoille on osallistunut 1990-luvulta lähtien 1200 henkeä. 300–400 lasta tarvitsevat 150 hoitajaa.

– Hoidin vauvoja 8-vuotiaasta 15-vuotiaaksi asti. Se oli todella kivaa, enkä kokenut koskaan leirejä tylsäksi. Tuttua porukkaa tapasi vuodesta toiseen kuin minkä tahansa herätysliikkeen kesätapahtumassa, Hanna Ranssi-Matikainen kertoo.

Parikymppisenä hän vastasi kahtena kesänä koko lastenleiristä, ja vuorollaan perheherätyksen saivat kokea myös puoliso ja kolme lasta. Hanna ja Pekka ovat jo vuosia luennoineet perhe-elämän ongelmien ratkaisemisesta ja aviosuhteen kehittämisestä.

Hanna on päivittänyt ja toimittanut HNMKY:n työssä vuosia käytetyn opetusmateriaalin toukokuussa ilmestyväksi tietokirjaksi Paremman avioliiton rakkauspankki (Päivä). Siinä annetaan ohjeita avioliiton vaiheiden ja vaikeuksien, romantiikan ja erotiikan, kommunikaation ja tunne-elämän ymmärtämiseen.

HNMKY:n perhetyössä avioelämän karikoiden ja seksin kaltaisista asioista puhutaan avoimesti ja suoraan. Myös uskon ulottuvuus on selkeästi läsnä.

Päätyökseen teologian maisteri tekee väitöskirjaa, jonka työnimenä on Yhdessä sittenkin – HNMKY:n avioliittotyössä saadun vertaistuen merkitys erokriisin jälkeen avioliittoaan jatkaneille.

– Suomessa solmitaan vuosittain noin 27 000 avioliittoa ja 13 000 liittoa päättyy eroon. Olemme Belgian jälkeen Euroopan huippumaa avioerotilastoissa. Missionani on tukea avioliittojen hyvinvointia, sillä suuri osa eroista voitaisiin välttää, jos suhteen puolesta tehtäisiin tosissaan työtä, Ranssi-Matikainen summaa.


PANOJA PITÄÄ OLLA OTTOJA ENEMMÄN

Perhetyön teoreetikko ja käytännön taitaja esittelee kirjassaan ajatuksen jokaisen ihmisen sisällä olevasta rakkauspankista, jonka plussalla tai miinuksella oleva saldo näkyy selvimmin avioliitossa.

Kaikki kohtaamamme asiat joko lisäävät tai vähentävät oman sisäisen talletustilimme saldoa; miellyttävät asiat kasvattavat ja epämiellyttävät kohtaamiset pienentävät tiliä. Jotkut parit tyhjentävät tyystin toistensa talletustilit.

– Päihteet ja työn priorisoiminen perheen edelle ovat tyypillisiä suhteen haavoittajia, ottoja. Uskottomuutta voi verrata liikenneonnettomuuteen, josta voi toipua, mutta se ottaa aikaa.

– Tutkimukset tukevat Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -kirjan ajatusta, että puolisot harrastavat seksiä entistä vähemmän. Kiireinen elämäntahti heijastuu suoraan seksiin. Nainen tai mies saattaa vongata vaikka kuinka hirveästi, mutta toinen ei halua tai jaksa antaa, tutkija toteaa.

Usein seurauksena on syvä pettymys puolisoon. Hanna Ranssi-Matikainen tarkastelee monipuolisesti keinoja, joilla puolisot voivat kasvattaa tiliensä saldoja ja välttyä pankkiaan tyhjentäviltä rakkauden tuhoajilta.

– Pettynyt tai rakkautta vaille jäänyt puoliso rakentaa muurit sydämensä ympärille suojautuakseen uusilta iskuilta. Sama rakennelma eristää hänet toisesta. Suojamuuri estää loukattua rakentamasta suhdetta loukkaajaan silloinkin, kun toinen yrittää voittaa menetettyä luottamustaan takaisin.

– Tunnesuhde kuihtuu, ja toivo läheisestä suhteesta hiipuu. Puolisot alkavat elää toisistaan erillistä elämää. Vaarana on ajautuminen ulkopuoliseen suhteeseen.


ULOS KATKERUUDEN JA KOSTON KEHÄSTÄ

Hanna Ranssi-Matikainen vakuuttaa optimistiselle otteelleen uskollisena, että itseään ruokkiva koston kehä on katkaistavissa muullakin tavoin kuin eroamalla.

– Voimme velkoa loppuiän kokemiamme vääryyksiä, mutta kristinuskon ydinsanoma on armo ja anteeksianto, ja niiden pitäisi tulla todeksi. Usein vanhemmat ja puolisot yrittävät oikeasti parhaansa niistä lähtökohdista, mitä heillä on ollut.

Sovintovaiheessa kumppani opitaan näkemään vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kumpikaan ei enää odota, että toinen olisi kuin täydellinen ihanneäiti tai -isä, joka tyydyttäisi kaikki tarpeet. Samalla on suostuttava hyväksymään itsensä virheineen ja ristiriitoineen.

Yhdenvertaiset kumppanit ovat tietoisia toistensa tarpeista. Molemmille riittää toisen tietoinen päätös pysyä suhteessa. He näkevät toistensa vahvuudet ja pyrkivät tukemaan niitä. Puolisot ovat oivaltaneet, että avioliitosta huolimatta vastuu omasta elämästä kuuluu itselle.

– Silti he tahtovat raivata kaikki esteet rakkautensa tieltä. Tämä on parisuhteen päämäärä. Koska jokainen liitto on erilainen, puolisot joutuvat itse määrittelemään, mitä yhdenvertainen kumppanuus heidän suhteessaan tarkoittaa, Hanna Ranssi-Matikainen näkee.


POIKATYTTÖ PEPISTÄ PEHMEÄKSI ÄIDIKSI

Joku saattaa kuvitella, että Hannan avioliittoleiritaustalla ja jo kotoa ammennetuilla viisauksilla naiseksi ja aviopuolisoksi varttuminen olisi sujunut kuin ylistyslaulellen.

Suutareiden lapsi toteaa, ettei elämä ole ollut hänellekään kovin yksinkertaista, vaan itsensä ja kehityksensä on saanut kokea monissa asioissa keskeneräisiksi.

– Vanhempani joutuivat näkemään paljon vaivaa, jotta sukupolvien saatossa siirtyneet ongelmat ja toimintamallit saataisiin muutettua. Arvostan heitä siitä, että meillä pyrittiin keskustelemaan ja selvittämään asiat. Mutta muutos on hidasta.

Hannan suvun naiset ovat olleet aktiivisia työelämässä ja hänetkin kasvatettiin sukupuolineutraalilla 70-luvulla uskomaan, ettei mikään ole naiselle mahdotonta. Tyttö sai kokeilla kaikkea sitä mitä pojatkin.

– Olin aina poikatyttö Peppi. Myöhemmin jouduin kipuilemaan pitkään sen kanssa, miten voin hyväksyä itseni naiseni. Nykyään rakastan itseäni tällaisenaan, mutta vaati paljon työstämistä ennen kuin löysin naisellinen ja pehmeän puoleni parisuhteessa.

– Kun sain tyttären, se nosti kaikki keskeneräisyyteni esiin. Halusin olla mahdollisimman paljon kotona ja antaa lapsille kokemuksen läsnä olevasta äidistä. Äitiydestä ja lasten kanssa olemisesta tulikin hyvin hauskaa, mutta sitä iloa ei annettu ilmaiseksi.


MALJA TÄHTIHETKILLE

Tuoreelle avioparille siunaantui lapsia saman tien.

– Meidän täytyi sovittaa toisiimme tutustuminen ja yhteen kasvaminen lapsiperheen arkeen. En ihmettele, että siinä vaiheessa monilla parisuhde hautautuu, kun opiskelu, työ ja lapset vievät kaiken ajan.

Hanna ja Pekka ovat opetelleet erottamaan toisilleen joka päivä vähintään tunnin yhteistä aikaa sen jälkeen kun lapset on laitettu nukkumaan iltarukouksen saattelemina.

– Tunne erilleen kasvamisesta voi syntyä vähitellen ilman keskusteluyhteyttä. Kysyn aina, mitkä olivat tämän päivän voittosi ja tappiosi; kenen kanssa teit löytöjä, mitä oivalsit...

– Jaamme sekä toistemme tähtihetket että kirvelevät häviöt. Onnelliset parit osaavat juhlistaa päivän pienintäkin tähtihetkeä ja ottaa sille maljan!

Mieskin on sitten oppinut puhumaan?

– No käytännössä minä pidän pitkälti huolta puhumisesta! Olemme kyllä epätyypillisiä suomalaisia siinä, että puhumme ja nauramme paljon ja kovaäänisesti.

– Toisen erilaiseen rukouskulttuurin mukautuminen oli kuitenkin vaikeaa. Pekan hengellisyys on käytännöllistä ja maanläheistä. Minulle sellainen ei alussa kelvannut, vaan koko homma meinasi hyytyä toiveisiini monisanaisista ja hienoista sanankäänteistä.

– Rukouselämä on intiimiä, mutta jos sen pystyy jotenkin jakamaan, se on suuri voimavara. Aloitamme ja lopetamme päivämme rukouksella. Se on yksi asia, joka on helpottanut elämäämme suuresti, Hanna pohtii.

Joitakin asioita oppiakseen on lyötävä sitkeästi päätään seinään. Mutta kun kanikin on juossut aikansa, se rauhoittuu.

TEKSTI: JANNE VILLA
KUVAT: JANI LAUKKANEN