Anna-Mari Kaskinen: "Jos jotain syntyy, se on lahjaa"

Heinäkuussa syntyi joulurunokirja ja elokuussa valmistui lastenromaanin käsikirjoitus.

– Jos jotain syntyy, se on lahjaa. Se tuo suunnatonta iloa, 50 vuotta vajaan viikon päästä täyttävä Anna-Mari Kaskinen sanoo.

Hän on virsiammattilainen, lorutäti, lastenkirjailija, riimittelijä, kolumnisti, Lastenmaa-lehden päätoimittaja ja kirjailija sekä Vivamon Raamattukylän käsikirjoittaja. Sanalla sanoen sanaseppä, jonka pajasta syntyy tekstiä moneen lähtöön.

Käytössä olevassa suomalaisessa virsikirjassa on peräti seitsemän Anna-Mari Kaskisen sepittämää virttä. Se on saavutus, johon harva yltää. Sitä paitsi hänen käännöksiään on Ruotsin kirkon virsikirjassa useita kymmeniä. Suomalaiseen virsikirjaan hyväksyttiin vuonna 1986 hyväksi osoittautuneet laulut ja virret. Hänen sanoituksensa ovat hyvässä seurassa Lutherin ja Runebergin virsien kanssa. Kuinka monta ahkerasti käytössä olevaa laulua onkaan syntynyt sen jälkeen.

Luovuuden salaisuus

Vaikka Anna-Mari Kaskinen on tuttu Sanan lukijoille haastatteluista ja kirjoittamistaan kolumneista, hänen kirjallisen tuotantonsa laajuus on huimaava. Jos keneltä niin Anna-Mari Kaskiselta on kyseltävä luovuuden lähteitä ja mistä aina löytyvät ne oikeat sanat ja tekstit.

Kaskinen ei vähättele julkaistujen tekstien ja laulujen määrää. Niitä on paljon. Kirjoittaminen on hänelle elämäntapa. Aikaa kirjoittamiseen kuluu niin kuin mihin tahansa työhön, mikä tarkoittaa, että monia asioita täytyy vain sulkea pois.

– Kun tekstiä tekee jatkuvasti, kanava pysyy auki ja voi olla vastaanottavainen, hän sanoo ja kuvaa prosessia monen asian summaksi. Sanoja ei kuitenkaan oteta kuin apteekin hyllystä.

– Antoisimpia työrupeamia ovat iltayöt, kun muut nukkuvat. En tarvitse kovin paljon unta, ehkä se on tuotteliaisuuteni salaisuus. Kun nuorin lapsi menee nukkumaan yhdeksän-kymmenen aikaan, on vielä kolme-neljä tuntia hyvää aikaa kirjoitella, ajatella ja ihmetellä. En yleensä mene ennen yhtä nukkumaan.

Vesi muuttuu viiniksi

Anna-Mari Kaskinen on kiitollinen, kun saa olla yhtenä lenkkinä ketjussa, jonka päässä on joku tarvitseva, kuunteleva tai lukeva ihminen. Kun tämä sitten saa tekstistä jotain omaan elämäänsä, iloa tai lohdutusta, tekeminen ei ole mennyt hukkaan.

– Kun saan sellaista palautetta, että joku on saanut lohdutuksen, silloin vesi muuttuu viiniksi, niin kuin runoilija Pia Perkiö on sanonut eräästä laulustaan. Kun joku saa valon tai lohdutuksen laulun tai kirjoituksen kautta, se palkitsee, Kaskinen kuvaa.

Milloin syntyy koskettava runo tai lohduttava teksti? Mikä laulu jää elämään ensi-illan jälkeen? Eikö kokenut tekijä tiedä jo tehdessään?

– Ei sitä voi tietää, mikä laulu jää elämään. Se on salaisuus. Ei voi ajatella, että hallitsee tekemisen. Ei koskaan. Joka kerta aloittaessa on valkoinen paperi. Jos jotain syntyy, se on lahja.

Uskotko inspiraatioon?

– Kyllä, ilman muuta.

Mistä se tulee?

– Se onkin salaisuus. Joskus se saattaa tulla keskustelussa tai kun lukee hyvän tekstin, musiikkia kuunnellessa tai luonnossa liikkuessa. Silloinkin kun ei yhtään huvittaisi ja deadline odottaa, pitää vain ryhtyä työhön, ja yhtäkkiä valtaakin innostus. Inspiraatio on tärkeä asia, ei pelkästään myytti.

– Lapset ovat minulle inspiraation lähde. Lapsen tarkkaileminen ja lähellä eläminen on hyvin innostavaa. Yksi sanakin voi innostaa. Kaikki on kiinni siitä tavasta, jolla elämää tarkkailee. Silloin on liian kiire, jos lakkaa huomaamasta yksityiskohtia. On pysähdyttävä. Ihmisen on vaalittava sisäistä hiljaisuutta.

Nuorten ahdistus

Anna-Mari Kaskinen kokee työnsä kirjailijana ennen kaikkea hengellisenä kutsumuksena, vaikka ei niin isoa sanaa haluaisikaan käyttää.

– Viestini liittyy toivoon ja lohdutukseen. Lohdutusta tarvitsee vanhemmiten yhä enemmän. Ympärillä on paljon särkymistä. Kaiken keskellä on olemassa pohja joka ei putoa. Sitä me kaikki tarvitsemme tässä yhteiskunnassa...

Evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokousedustajaksi keväällä 2008 valittu Kaskinen joutuu yhä enemmän pohtimaan kirkon asioita myös hallinnon ja talouden näkökulmasta. Onhan kirkolliskokous kirkon eduskunta, joka kokoontuu kaksi kertaa vuodessa useammaksi päiväksi päättämään asioista.

Lasten ja nuorten asiat ovat sielläkin lähellä Kaskisen sydäntä. Siksi häntä riipaisee, kun Suomessakin joudutaan todistamaan järkyttäviä nuorten tekemiä veritöitä kuten Jokelan ja Kauhajoen tapaukset.

– Äitinä tiedostan, että nämä ovat kauheimpia asioita, mitä ihmisille voi tapahtua. Valtava suru, että jotkut voivat niin huonosti, että tällaista pääsee tapahtumaan. Se kertoo suuresta yksinäisyydestä, Kaskinen toteaa vakavana.

– Näyttää siltä, että nuoren ahdistuksen syvyyttä ei ymmärretä eikä siihen siksi osata puuttua ajoissa. Nuoret elävät liikaa omassa maailmassaan, aikuiset omassaan..

– Tämä nuorten pahoinvointi on ruuhkauttanut perheneuvonnat. Olisi paljon työtä lähimmäisyydelle ja kuuntelemiselle erityisesti mielenterveysalalla, hän huokaa ja toteaa, että ilmeisesti elämä on mennyt niin kiireiseksi ja suoristuskeskeiseksi, etteivät kaikki pysy mukana.

Kaskisen mukaan nuorten tilanne pakottaa kirkolliskokouksen vakavasti miettimään tulevaisuutta ja sitä, millainen on se tulevaisuuden kirkko, joka voisi vetää takaisin ne nuoret, jotka ovat pettyneet siihen.

– Uskon vahvasti yhteisöllisyyden voimaan. Nyt pitäisi uskaltaa uudistaa. Suurissa kaupungeissa voisi lähteä rohkeasti kokeilemaan henkilöseurakuntia alueellisten rinnalle, Kaskinen sanoo.

Hän tutustui muutama vuosi sitten Australian Melbournessa erääseen uuteen seurakuntaan, joka oli muodostunut erilaisten alakulttuurien edustajista. Kun hän samana päivänä kävi sitten perinteisessä luterilaisessa kirkossa, hän tajusi, ettei näillä ihmisillä ollut samaa kieltä, vaikka olikin sama usko.

– Helsingissä Agricolan kirkossa ollaankin kokeilemassa jotain uutta. Isojen kaupunkien kokemukset pitää arvioida ja miettiä, mitä voisi soveltaa muualla.

Pyhä takaisin kirkolle

– Olisi ennakkoluulottomasti katsottava, mitkä rakenteet oikeasti palvelevat ihmisiä niin, että he löytäisivät uskon ytimen ja elävän yhteyden seurakuntaan. Kuntauudistukset ja suuret rakennemuutokset aiheuttavat paljon huolta seurakunnissa.

– Kirkollahan on olemassa mielettömän hienot tilat. Miten ne voisivat olla enemmän käytössä? Sunnuntaisin tilat voisivat olla yhteisiä olohuoneita. Tultaisiin tapaamaan ihmisiä, syömään ja juomaan yhdessä. Jumalanpalveluksen lisäksi päivän aikana voisi olla useita rukoushetkiä, Kaskinen ideoi.

Hän panostaisi enemmän koko perheen sunnuntaihin. Viikolla on paljon tapahtumia, jotka syövät voimavaroja, mutta koska kaikkea ei voi tehdä, kokeiltaisiin panostusta sunnuntaihin. Pyhänvietto pitäisi saada takaisin.

– Monissa muissa maissa se toimii mainiosti. Esimerkiksi Australiassa perheet kokoontuivat kirkkoon yhdessä lasten kanssa. Ei niin, että isä ja äiti lähtevät ja lapset jäävät nukkumaan tai katsomaan videoita. Pienille on omat pyhäkoulut. Tuntui hyvältä, kun kirkon portilla nuorisotyöntekijä seisoi odottamassa nuoria kirkkoon.Tässä meillä olisi vielä paljon kehittämisen varaa, Kaskinen sanoo.

Rippikoulusta uusi suunta

Vuonna 1958 syntynyt Anna-Mari, omaa sukua Miettinen, sai vaikutteita niin herännäisyydestä isän puolelta kuin evankelisuudesta äidin kautta. Kodin perintöä olivat iltarukoukset ja perusluottamus Jumalaan.

Jo alle kymmenvuotiaana hän pohti elämän suuria kysymyksiä. Kuoleman todellisuus askarrutti. Miten voi suunnitella elämää, jos se voidaan milloin tahansa ottaa pois?

– Tämä oli minulle vaikea kysymys, jota pohdin paljon. Toinen oli syyllisyys. En kykenisi ikinä täyttämään mittaa ja elämään oikein. Miten voi aina puhua totta, onhan ihmisen puhe aina likiarvo. Olin välillä melkein neuroottinen, että onko se asia jota puhun, ihan varmasti näin, muistanko väärin vai lisäänkö siihen omiani. Kuka meistä puhuu sanasta sanaan totta, vaikka ei haluakaan valehdella, hän muistelee hymähtäen.

– Olin etsijä. Tosissani ajattelin, että kun menen riparille, haen ja saan vastaukset kysymyksiini.

Rippikoulusta muodostuikin virstanpylväs Anna-Marin hengellisellä matkalla. Lapsenusko vaihtui selkeään tahdonratkaisuun, päätökseen astua Tielle.

– Ajattelin, että jos on olemassa Jumala, jonka kanssa voin elää tätä elämää, se on parempi ratkaisu kuin se, että minä puutteellisella tiedollani yrittäisin yksin. Jossain vaiheessa olin valmis jättämään koko homman, mutta koin, että minut vedettiin takaisin.

Usko ja elämä yhdessä

Kohta 35 vuotta rippikoulun jälkeen Kaskinen toivoo, että voisi olla jatkuvasti avoin näkemään muiden tarpeet. Solidarisuus on hänelle ajankohtainen sana. Miten voisi enemmän kantaa vastuuta toisista? Miten usko ja elämä voisivat olla yhtä?

– Toivon, että pääsisin käymään Taizéssa. Tunnen sitä paikkaa sisältäpäin kirjoitusten perusteella. Se on hyvä esimerkki siitä, miten rukous ja työ toisten puolesta yhdistyvät kauniilla ja merkittävällä tavalla. Hengellinen elämä ei ole irti siitä vastuusta, jota tunnetaan toisia kohtaan.

Anna-Mari Kaskinen on ollut aktiivinen kirjoittaja jo 30 vuotta ja melkein yhtä kauan hän on ollut koko suomalaisen kristikansan tietoisuudessa. Iän karttuessa hän miettii, miten käyttäisi mahdollisesti jäljellä olevat aktiivivuotensa.

– Haluan olla valmis hakeutumaan siihen, mitä Jumalalla on tarjolla, kenties uusia haasteita. Tein 26-vuotiaana, kun suunniteltiin lähtöä Australiaan, laulun "Irti päästä, olet vapaa lähtemään". Vaikka aikaa on kulunut, toivon että olisin vieläkin vapaa tekemään uusia ratkaisuja, vaikka ne merkitsisivät suuriakin elämänmuutoksia.

Kaj Aalto