Anneli Saaristo: Kadehdin lapsenuskoisia

Kun Anneli Saaristo on estradilla, hän on aina voimissaan. Kun hän ei ole yleisönsä edessä, hänestä paljastuu usein hänen hauraampi puolensa, jota esiteltiin TV 1:n syksyisessä ohjelmasarjassa Elämä pelissä suorastaan kärjistetysti. Eräs ystävä sanoikin Annelille, että sinusta yritettiin tehdä siinä säälittävä. Useimmille lienee kuitenkin jäänyt kuva naisesta, joka on herkkä ja avoin, mutta omalla tavallaan hyvin rohkea.

– Ohjelma ei tehnyt minua yhtään onnellisemmaksi, koska olen jo oppinut tuntemaan omat heikkouteni ja vahvuuteni, mutta tietoisuuteni joistakin asioista kyllä lisääntyi. Kakkostyypin diabetekseni paljastui, ja ohjelman teon aikana sisäistin lopullisesti sen, että kuusikymppisenä täytyy viimeistään tietää, miten haluaa elää elämäänsä siihen asti, kun siitä pystyy itse päättämään.

– Aion nyt tehdä muutamia aika suuriakin ratkaisuja. Elämähän menee niin, että jokin juttu muhii mielessä aikansa, ja sitten tulee ikään kuin valaistumisen tai havahtumisen hetki. Silloin ymmärtää kirkkaasti, miten pitää toimia.

Elämä ei ole ollenkaan yksinkertaista.

– Loppujen lopuksi ainoa pätevä ohje on, että pyrkikää elämään ihmisiksi. Samoin Raamatun neuvo, jonka mukaan pitää kohdella muita niin kuin toivoisi itseäänkin kohdeltavan, Anneli sanoo.

Kun Anneli Saaristo ryhtyy pohtimaan uskonasioita, hänen puheessaan vilahtelee Raamatun lauseita tavalla, joka paljastaa, ettei iso kirja ole hänelle vieras.

– Kaikkein eniten minua on koskettanut Raamatussa kohta, jossa Jeesus neuvoo, että teidät on niin kalliisti lunastettu, että älkää ryhtykö ihmisten orjiksi. Olen yhdessä elämänvaiheessani sortunut itsekin siihen ja ruvennut elämään toisen tahdon mukaan. Silloin tein itselleni suurta vääryyttä.

– Vapaus on minulle nykyisin äärettömän tärkeä asia, ja siksi minusta onkin surullista seurata, miten yleistä on ihmisten orjaksi ryhtyminen. Niin monen naisen tahto on miehen taskussa.


Uskonnollisuus
näkyi jouluisin

Anneli Saariston lapsuudenkodissa uskonnollisuus näkyi vain jouluna, joka oli aina suuri juhla. Rauhan, hyvän ruoan ja lukemisen lisäksi siihen kuului musiikki. Isä lauloi jokaisen lahjankin välissä.

Omaankin jouluunsa Anneli laskeutuu musiikin myötä. Tänä vuonna hän pitää kahdeksan kirkkokonserttia eri puolilla maata Tomi Markkolan ja jousiyhtyeen kanssa.

– Yksinäisenä ihmisenä joulut ovat minulle vaikeita. En voi ymmärtää, miten olin aikoinaan omien ongelmieni kanssa niin itsekäs, että jätin äitini viettämään joulujaan yksin. Kadun sitä vieläkin.

Anneli Saariston isä oli syvästi uskonnollinen mies, vaikkei koskaan korostanut sitä.

– Sota oli vienyt hänen nuoruudestaan peräti seitsemän vuotta ja monta kertaa hän oli ollut rintamalla vain parin sekunnin päässä varmasta kuolemasta. Olen ymmärtänyt, että sillä reissulla hän löysi Jumalansa.

– Hän oli valistunut ja humaani ihminen, joka eli niin kuin Jeesus on opettanut. Hän esimerkiksi oli ehdottoman oikeudenmukainen ja piti aina heikompien puolta. Äidilläkin oli sotavuosilta tosi rankkoja kokemuksia, mutta hänellä ne kääntyivät katkeruudeksi, jota lisäsi vielä pikku veljeni vakava sairaus. Isovanhempani taas kantoivat mukanaan vuoden 1918 taakkaa.

– Vaikka vanhempien traumat eivät tuntuisi konkreettisesti jokapäiväisessä elämässä, ne leijuvat kuitenkin kaiken yllä kuin tumma pilvi. Minun ymmärtääkseni perisynti on juuri sitä, minkä viattomana syntynyt vauva saa edellisiltä sukupolvilta kantaakseen.


Ikimuistoinen
pääsiäinen

Anneli Saaristolle tuli Jumalan haku päälle teini-iässä. Hän ja hänen eräs kaverinsa ystävystyivät uskonnonopettajan kanssa, ja pakkasiltoinakin kolmikko käveli pitkin kylänraittia ja puhui uskonasioista. Annelilla oli valtava jano tietää ja ymmärtää niistä yhä enemmän. Hän halusi löytää Jumalan.

Pääsiäisenä 1971 Anneli asui jo Turussa ja oli aloittanut keikkailun tanssiyhtyeen kanssa.

– Se oli erikoinen pääsiäinen. Vietin sitä tämän entisen uskonnonopettajani kanssa, ja koko pääsiäinen oli hyvin harras, jotenkin etsivä ja odottava. Minulla oli outo surun tunne ja itkin paljon käsittämättä mitä itkin. Aloin ajatella, että nyt on jotain tapahtumassa.

Huhtikuun 25. päivänä sitten tapahtui. Annelin veli soitti varhain seuraavana aamuna ovikelloa ja tuli kertomaan, että isä oli kuollut edellisenä päivänä auto-onnettomuudessa.

– Silloin maailmani romahti. Muistan sen vieläkin elämäni kauheimpana hetkenä. Koko perheen selkäranka katkesi, ja oma elämäni muuttui dramaattisesti. Äitikin murtui täysin, mutta jollain käsittämättömällä tavalla hän pystyi jatkamaan elämäänsä ja selviytymään.

– Isä oli meillä niin kokoava voima, että hänen kuoltuaan lapsuudenperheeni hajosi eikä minulla ole koskaan sen jälkeen ollut omaa perhettä.


Israeliin
Jumalaa etsimään

Isän kuoleman jälkeen Anneli Saaristo tunsi, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä etsimään Jumalaa Israelista. Hän meni kibbutsille töihin. Työ oli rankkaa ja ruoka hyvää, mutta tärkeintä Annelille olivat vapaapäivät, joina hän kierteli Raamatun pyhillä paikoilla.

– Jotkut kohteista ovat sellaisia, ettei niistä voi kahden vuosituhannenkaan jälkeen erehtyä. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät Golgata sekä paikka, jossa Jeesus piti vuorisaarnansa.

Kibbutsilta Anneli muistaa erityisesti päivän, jolloin hän vaelsi kämppäkaveriensa kanssa vuorien yli naapurikibbutsille, missä he lauloivat koko päivän yhdessä virsiä.

Kibbutsilla Anneli tutustui ensimmäisen kerran kansainväliseen nuorisoon. Matka oli Anneli Saaristolle ikimuistoinen elämys, sillä hän tajusi silloin ensimmäistä kertaa, miten suuri maailma on. Se oli hänelle myös puhdistava kokemus, vaikkei hän löytänytkään etsimäänsä.

– Ymmärsin Israelissa, ettei Jumala ei ole missään paikassa, vaan ihmisen mielessä.

Vuoden 1971 tuntemukset ja tapahtumat ovat mietityttäneet Annelia läpi elämän.


Olen kova
kyseenalaistamaan

Nuoruudessaan Anneli Saaristo liikkui silloisen poikaystävänsä seuralaisena vasemmistopiireissä. Hän on huomannut, että monilla on vieläkin silloin syntynyt mielikuva, jonka mukaan Annelin täytyy olla ateisti. Hän kuuluu kuitenkin luterilaiseen kirkkoon, vaikka onkin harkinnut eroamista kahdesti, kun keskustelut naispappeudesta ja homoudesta ovat käyneet kiivaimmillaan.

– Nautin nuorempana suunnattomasti siitä, kun haastoin poliitikot puhumaan uskosta ja uskovaiset politiikasta. En ole koskaan myöhemminkään sietänyt sitä, että ollaan jääräpäisesti jotain mieltä. Olen aina liputtanut kaikessa luonnon ja elämän monimuotoisuuden puolesta.

– Olin äskettäin puheissa erään papin kanssa. Hän tunnusti, että hänellä usko ja epäily kulkevat jatkuvasti käsi kädessä. Minusta oli lohdullista kuulla sellaista puhetta, koska olen itse niin kova kyseenalaistamaan kaikkea.

Koko ikänsä Anneli on pohtinut esimerkiksi sitä, miksi Jumalaa pitää rakastaa ja pelätä. Miksei pelkästään rakastaa?

– Pelkohan on negatiivinen voimavara, joka on tavalla tai toisella kaikkien pahojen tekojen takana. Itse haluaisin tuntea vain rakastavan Jumalan, johon voisin turvata niin, että elämä olisi pikkuisen helpompaa ja yksinkertaisempaa. Omasta elämästäni turva katosi silloin, kun isäni kuoli.

– Kadehdin ystäviäni, joilla on Jumalan kanssa rakastava isäsuhde, sillä oman lapsenuskoni olen menettänyt.

Teksti Hellevi Pouta
Kuva Jani Laukkanen