Elämää luonnon ja Jumalan varassa

Lämmittävä syysaurinko kurkistelee pilvien takaa, ja Pielisjoki virtaa tummana Jokipirtin majatalon edustalla Jerikon vierasvenesatamassa noin 40 kilometrin päässä Joensuusta. Linnut laulavat vielä, eikä missään näy muita ihmisiä.

On rauhallinen, kuulas syysaamu Enon Paukkajan kylässä Pohjois-Karjalassa.

Joelta, noin hehtaarin kokoiselta saarelta kuuluu äyskäröinnin ääntä. Saaren isäntä Viljami Ovaskainen, 30, siellä tyhjentää kylmässä jokivedessä vetäytynyttä puuvenettä turhasta lastista.

Hetken päästä Viljami lähtee soutamaan reippaasti kohti satamalaituria. Kohta matkustammekin Viljamin ja hänen vaimonsa Minna Ovaskaisen, 40, asumaan Hiltusen saareen. Siellä pariskunta on eleskellyt pientä hirsimökkiä nyt muutaman vuoden ajan. Saarelle ei tule sähköjä eikä vettä.
– Elämme nyt sellaista elämää, jota haluamme elää, pariskunta kertoilee tyytyväisenä.

Elämä muuttui kertaheitolla

Ovaskaiset saapuivat saarelle syksyllä kolmisen vuotta sitten. Viljamin isoukin 1920-luvulla rakentama hirsimökki oli ollut vailla pysyvää asutusta 60-luvulta lähtien. Pariskunta löysi mökin sattumalta. He uskovat, että Jumalalla oli siinä sormensa pelissä, ja kokevat hänen johdattaneen heidät saareen.

Molemmat ihastuivat paikkaan oitis.

Samana syksynä he peruskorjasivat mökin rikkoutuneen katon ja muuttivat saarelle silloisesta kotikaupungistaan, Tampereelta.

Markkinoinnin ja myynnin tehtävissä toiminut Minna lähti työstään. Myös Viljami jätti taakseen kuluttavaksi kokeneensa kuvataide-elämän, jonka parissa hän oli palanut loppuun. Tampereen tuomiokirkossa vihitty pariskunta oli ollut yhdessä vuoden päivät ennen Enoon muuttoaan.

Joesta evästä pöytään

Nyt Paukkajan kylässä asustellessa elämänrytmi on toisenlainen kuin aikaisemmin.
– Ravinnon ja lämmön hankkimisen kanssa on täällä paljon konkreettisemmin tekemisissä kuin kaupungissa, Minna Ovaskainen selittää.

Mökki lämpiää pääosin puulla. Tuvan nurkassa on kuitenkin myös kaasulämmitin. Tulisijassa kiehahtaa käyttövesi ja valmistuu ruuat sekä tattikukkoset ja muut leivonnaiset. Lähin kaivo on majatalossa.

Ovaskaiset yrittävät elää saarella mahdollisimman ekologisesti. Tavoitteena on korkea omavaraisuusaste. Maidon puolesta se onkin jo totta. Pieni vuohilauma tuottaa riittävästi maitoa kahden ihmisen tarpeisiin. Maidosta valmistuvat maukkaat piirakat mutta myös herkullinen vuohenjuusto.

Joen läheisyys tuo sekin evästä pöytään. Kotitarvekalastus on ravinnonhankintakeino. Katiskat pyytävät joessa jatkuvasti sulan veden aikaan.
– Nytkin sumpussa on yksi hauki, Minna hyrisee tyytyväisenä.

Pohjois-Karjalan runsaat marja- ja sienimaastot ovat nekin tulleet Ovaskaisille kolmen vuoden aikana hyvin tutuiksi. Tänä vuonna koreihin on tarttunut muun muassa suppilovahveroita, haperoita, tattia, kehnäsientä ja rouskuja sekä sankoihin mustikkaa, puolukkaa ja vadelmaa.

Vuohien lisäksi Ovaskaisilla on kaksivuotias Neilikka-aasinvarsa ja koiravanhus Tiuku. Kanojen ja mehiläisten hankkiminen on suunnitteilla.

Viljami tuli uskoon saarella

Ovaskaisten elämä on varsin niukanoloista ja vaatimatonta verrattuna keskivertoon nykysuomalaiseen. He ovat omassa elämässään kokeneet ja eläneet todeksi sen kliseen, että ihminen tarvitsee lopulta aika vähän.
– Ihminen tulee toimeen hyvin vähällä. Mutta yllättävän helposti taas lähtee mukaan haluamaan ja tarvitsemaan, kun käy kaupungissa, Minna kertoilee kokemuksestaan.

Jos kohta elo on Karjalan salomailla aineellisesti niukkaa, pariskunta on silminnähden onnellinen. Sen minkä ruumiinkieli kertoo, sanat vahvistavat.
– Tänne tultua lapsuudessa kokemani vilpitön elämänilo palasi, Minna paljastaa.

Myös Viljamille saarelle saapuminen oli voimauttavaa.
– Kyllä tänne saapuminen oli kuin kotiin olisi tullut. Tampereella elämä oli rankkaa. Olin kuin koditon. Esi-isien maille paluu on rauhoittanut minua kummasti.

Ensimmäisenä syksynään saarella Viljami tuli myös uskoon. Oli marraskuinen, pimeä ilta, kun mökin kuistilla uusi isäntä sai antaa elämänsä Jeesuksen turvallisiin käsiin. Viljami oivalsi anteeksiantamuksen koskevan myös häntä.
– Koin, että minunkin syntini on sovitettu ja anteeksiannettu, hän summaa.

Ihmeellisellä tavalla Jumala vapautti Viljamin ensin häntä voimakkaasti sitoneesta alkoholista. Myöhemmin myös tupakanpoltto jäi. Jumala vapautti riippuvuuksista.
– Se on ollut todella iso asia meidän perheessä, Minna huokaa.

Uskoontulon myötä isännälle tuli myös väkevä jano Jumalan sanaa kohtaan. Hän ryhtyi ahmimaan pyhiä kirjoituksia oikein kunnolla, ja nykyään pariskunnan arkirutiineihin kuuluu aloittaa päivä yhteisellä raamattu- ja rukoushetkellä.

Minna oli löytänyt Jeesuksen Viljamia ennen 1990-luvun lopulla ja kotiseurakunnakseen tamperelaisen, luterilaisen uuskarismaattisen Palatsiseurakunnan.

Tällä hetkellä pariskunta kokee seurakuntayhteyden paikakseen Ilomantsin luterilaisen seurakunnan. Musikaalisella pariskunnalla on siellä pieni ylistysryhmä.

Ihminen on osa luomakuntaa

Syömme alkuvehnään leivottuja kukkosia lämpimässä pikkutuvassa. Välillä Tiuku-koira mönkii peiton alta nuuhkimaan majaansa tullutta muukalaista ja palaa samantien takaisin pesänsä lämpimään syleilyyn.

Viljami ja Minna Ovaskainen kertoilevat elämästään saaressa – ja suhteestaan Jumalaan.

Toteamme, että aikaisempina vuosisatoina kristinusko oli enemmän ja selvemmin ihmisten arjessa kiinni. Muun muassa vanhat kansanlaulut ovat ikkunoita menneisyyteen. Monissa tutuissa lauluissa on jo unohtunut toinen säkeistö, joka kertoo ihmisen suhteesta Jumalaan ja Jeesukseen.

Postmodernissa Suomessa moni asia on toisin kuin aikaisemmin.

– Rukoilemme herätystä Suomeen. Onneksi kansalla on jo uskovia johtajia. Me rukoilemme, että niitä tulisi lisää, Ovaskaiset kertoilevat.

– En yhtään ihmettele, jos Jumala tuntui ennen aikaan läheisemmältä. Ihminen eli lähempänä luomakuntaa, Minna sanoo.

– Täällä tuntuu läheisemmältä se, mistä Pauliina Kainulainenkin on puhunut, että ihminen on osa luomakuntaa, hän lisää.

– Luomakunnan ylittämätön kauneus näkyy joka silmäyksellä ympäristössä, joka ei ole pelkkää rypsipeltoa tai betonierämaata, kuvataiteilija Viljami Ovaskainen kertoo.

Riittää kun on ravinto ja suoja

Mutta millä Ovaskaisten kaltaiset ihmiset elävät? Tällä hetkellä he pitävät omaa erämatkailuyritystään Selah Oy:ta, joka tarjoaa hiljentymiseen ja luonnossa liikkumiseen liittyviä matkailupalveluja. Lisäksi he opiskelevat luonnontuotealaa ammattiopistossa vauhdittaakseen matkailuyrityksensä toimintaa.
– Haluamme jakaa siitä, mitä itse olemme saaneet täällä, Minna Ovaskainen kertoo yrityksen tausta-ajatuksesta.

Pariskunta elää päivän kerrallaan, ja syvässä heissä tuntuu virtaavan luottamus Jumalan huolenpitoon.
– Jumala on Sanassaan luvannut pitää huolen omistaan. Kun saamme ravinnon ja suojan, ei sitä muuta ihan oikeasti tarvitakaan, Viljami Ovaskainen sanoo vaatimattomasti. Hänen suustaan kuultuna sanat saavat merkillistä painokkuutta. Tämä pariskunta elää niin kuin suu puhuu.

Teksti ja kuvat Markus Partanen