Hiljaisten miesten historia

Janne Könösen esikoislevy Hiljaiset miehet herättää ensimmäiseksi kiinnostusta poikkeuksellisen kunnianhimoisella kansitaiteellaan. Amerikkalaiselta taiteilijalta Chris Richardsilta tilatuissa piirroksissa hortoilee 1900-luvun modernismin kirjallisuudesta ja kuvataiteesta tuttu hahmo: tuo ontto mies autiomaassa ja kaupungeissa.

Sivullinen katselee ihmisenä olemisen arvoitusta ikkunan takaa ikään kuin kommunikaatio toisten lajitoverien kanssa olisi jossakin vaiheessa katkennut perustavalla tavalla. Näitä tyhjäkatseisia, hiljaisia miehiä on monistettu moni kaupunki ja kylä täyteen.

Könösen kansikuvien kasvottomalla miehellä on siisti puku päällä, kravatti, hattu ja salkku. Huoliteltu olemus on kuin huutomerkki eksistentiaalisen, ellei hengellisen kriisipisteen päälle. Mies muistuttaa TS. Eliotin Neljästä kvartetosta, jonka teologi Juha Silvo taannoin suomensi upeasti uudelleen.

Täällä on tyytymättömyyden paikka:
”Ei täyteyttä eikä tyhjyyttä. Vain valonlepatus / kireillä ajan rasittamilla kasvoilla, / kun ainoa viihdyke on viihtyä alituisessa viihteessä / haavekuvia täynnä ja tarkoitusta tyhjillään / turpeaa apatiaa vailla keskittymistä / ihmisiä ja paperisilppua kylmän tuulen pyöriteltävänä… / Ryöppy sairaita sieluja / kelmeään ilmaan, hortoilijoita / ajaa tuuli.”


Sivullisia kirkon ytimen ympärillä

– Lapsenuskoa minulla ei varmaan koskaan ollut. Kävin kerran pyhäkoulussa, toista kertaa en halunnut mennä nöyryytettäväksi. Oli tylsää, kun pojat pistettiin leikkelemään paperista enkeleitä. Ehkä olin ateistilapsi. Minulla ei ollut mitään kokemusta Jumalasta lapsuudessa.

– Kiinnostuin uskonasioista lukiovaiheessa. Oli tyhjä tunne, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä; mitäköhän tämän kaiken takana oikein on? Kun kävin katsomassa Schindlerin listan, se säväytti. Tutustuin juutalaisuuteen ja aloin lukea Raamattua sen elokuvan myötävaikutuksesta, Janne Könönen, 32, muistelee.

Armeija-aikanaan Kajaanissa nuorukainen kävi iltavapailla OPKO:n (Opiskelija- ja Koululaislähetyksen) illoissa. Raamattu vakuutti arvovallallaan etsijänsä vasta vähitellen.

Nyt maailman suurimman luterilaisen seurakunnan tiedottaja on sijoittunut Jyväskylän keskusseurakuntatalon hiljaiseen huoneeseen.

Kirjoittajan profiililtaan Könönen on asioihin perusteellisesti paneutuva, hänen tuotoksiaan on muun muassa suomalaisen gospelin historiikki Kahden maan kansalaiset (Suomen Lähetysseura 2005). Toimittajana hän tapaa esittää havaintojaan humoristisesti sarjakuvien ja urheilun harrastajan letkeään tyyliin – Asterixit, Lucky Luket ja jalkapallo ovat oleellinen osa tervejärkistä elämää.

Miten levyltä löytyvä sivullisuuden teema suhtautuu ulospäin suuntautuneen tiedottajan pirtaan?

– Tiedottajan rooli on omanlaisensa... Siviilissä olen pohjimmiltani sivustakatsoja. Seuraan tilanteiden kehittymistä. Tunnen sympatiaa Pontius Pilatusta kohtaan. Pilatuskin oli sivustakatsoja. Hän ihmetteli, mistä ihmiset ympärillä tappelivat ja halusi pysyä sivussa, mutta tuli temmatuksi väkisin kiistojen keskelle.

– Pilatus heitti äärimmäisen kiinnostavan filosofisen kysymyksen: Mikä on totuus? Jos Raamattu olisi puhdasta sepitettä, on vaikeaa kuvitella, että tuollaista hahmoa pyörisi siellä. Historia tuli hänessä lähelle. Pilatus päätyi jopa uskontunnustukseen. On jännää, miten sivustakatsojakin voi joskus päästä asioiden ytimeen.


Kristinusko on tuottanut hyvää

Ennen keskisuomalaisen seurakuntaelämän ytimeen pääsyään maailmanhistoriaa pääaineenaan opiskellut Janne Könönen valmistui filosofian maisteriksi, sivuaineenaan teologia.

– Jyväskylässä historian opintojen aikana sai kuulla koko ajan, miten paljon pahaa kristinuskon nimissä on tehty. Se oli sisään kirjoitettu totuus, että kristinusko on epäilyttävää touhua. Asiasta ei edes keskusteltu. Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.

– Teologisessa tiedekunnassa Helsingissä tutkimus oli varmasti tasokasta – tieteessä pitää olla kriittinen. Ongelma on, että se laitos kouluttaa pappeja. Olisi hullua, jos insinöörikoulussa vakuutettaisiin kuusi vuotta, että kännykkä ei ehkä toimi, ja sitten pitäisi Nokialle töihin mennessään yhtäkkiä uskoa, että se toimiikin, Janne Könönen tiivistää opinahjojensa ajan hengen.

Historiaan tutustunut myöntää, että kristinuskon ydinasia on monesti kadonnut kirkosta, jonka toiminnasta on tullut ”puhtaasti maallista”. Esimerkiksi ristiretkillä, keskiajan pimeissä vaiheissa ja Saksassa 1930–40-luvuilla kirkko ”eli ympäröivän yhteiskunnan normien mukaan ja hyväksyi ne, jolloin oma usko jäi lapsipuolen asemaan”.

– Täytyy muistaa, että kirkon historiassa on tapahtunut valtavan paljon myös positiivisia asioita, joita nykyään ei muisteta. Vierailin taannoin Genevessä Punaisen Ristin museossa ja mietin, olisiko se järjestö voinut syntyä missään muualla kuin kristillisessä kulttuuripiirissä.

– Jos kulttuuriamme tutkii syvällisemmin, voi huomata, että kristinusko on tuottanut valtavasti sellaista hyvää, mitä nykyään ei enää mielletä alkuperältään kristilliseksi, Janne Könönen muistuttaa.


Puhetta piilevistä tunteista

Levynsä nimikkolaulussa Hiljaiset miehet Janne Könönen näyttää, miten historialliset asetelmat toistavat itseään. Siinä siteerataan Ruotsin valtakuntaa 1600-luvulla johtanutta Axel Oxenstiernaa, joka huokasi pojalleen kuolemattoman sarkastisen havaintonsa: ”Poikani, tietäisitpä miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan…”

– Siirsin kohtaamisen nykyaikaan sairaalassa kuolemaa tekevän isoisän ja pojanpojan keskusteluksi. Parodioin suomalaista kansantautia, puhumattomuutta. Siinä vaiheessa kun isiemme olisi korkein aika puhua jotain henkilökohtaista ja avata sisimpänsä sopukat, he valistavat jälkikasvuaan vain jollakin yleishyödyllisellä.

– Luulen, että on vähän suomalaisia miehiä, jotka eivät pystyisi samastumaan tähän puhumattomuuden perinnön siirtämiseen. Isoisämme kokivat sodassa sellaista, mitä heidän ei olisi pitänyt koskaan kokea. Tuska koteloitui sisään, ja monen oli myöhemmin vaikeaa olla emotionaalisesti läsnä.

– Ei minunkaan sukupolveni ole vielä pystynyt täysin murtamaan tätä tunteiden koteloitumista, mutta kokemukseni kaveripiiristä on sellainen, että miesten kesken jaetaan jo paljon asioita ja toisille pystytään puhumaan myös tunteista.

Taideteos on aina jonkin sortin sisäinen huuto, jonka viestin joku toinen toivottavasti kuulee ja ymmärtää. Monen ”epäkaupallisen” taiteilijasielun tapaan Könönen ei aio ”myydä itseään” lainkaan.

– Hiljaiset miehet löydetään jos löydetään, säveltäjä, sanoittaja ja laulaja linjaa hymyssä suin.

Esikoiseksi erittäin tasokas, popin ja gospelin tutuilta poluilta kekseliäästi kauemmas seikkaileva levy tarjoilee kiinnostavia tekstejä, ihmissuhdevääntöä, haikeaa ja humorististakin vastakkaisen sukupuolen kaipausta, aikalaiskuvausta, progea sekä psalmi- ja Beatles-pastisseja.

Musiikillisesti keitosta oli Könösen kanssa hämmentämässä monta vuotta multi-instrumentalisti, tuottaja ja äänittäjä Esko Turpeinen. Panoksensa keitokseen antoivat muun muassa Gospel Covertajat, Mikko Nikula, Sakari Löytty, Tulus-kuoro, Daikini sekä ihanaisen äänensä voimin nouseva tähti Mirkka Paajanen.


Kapinallisuus on kaupallista harhaa

Janne Könönen kokee, että toisen maailmansodan jälkeinen vaihe on vastareaktion aikaa. Ihmiskunnan historia tuli pisteeseen, jossa ihmisiä pystyttiin tappamaan hetkessä valtavasti. Luottamus politiikkaan, patriarkaalisiin arvoihin ja kirkon sekä perinteisten auktoriteettien kantamiin viisauksiin romahti.

– Hyvä puoli on se, ettemme mene enää pikkuviiksisten miesten perään sumeilematta. Minun sukupolveni ja meitä nuoremmat eivät ole kuitenkaan kehittäneet yhtään uutta ajatusta, olemme vain jatkaneet niistä, joita tuli 1960-luvulla pintaan. Tämän päivän teinit kuvittelevat olevansa kauhean kapinallisia, mutta se kapinallisuus on pelkkää markkinoiden ja kaupallisuuden luomaa harhaa.

– Oikea vastaliike lähtee aina ajatuksista, jotka eivät mukaudu aikaansa. Kristinuskon puolella mikään liike ei voi syntyä kuin Raamatun pohjalta. Se on todella radikaali kirja. Se, miten Raamatussa kuvataan lopun ajan ahneita ja siveettömiä ihmisiä, sopii täysin kuvaamaan niitä juttuja, joista kulttuurimme tekee cooleja.

Aikalaiskriitikko ei kuvittele olevansa muita parempi. Elossa-lauluun hän on sijoittanut kokemuksen omasta itsestään kultalusikkaa sulattavana länsimaan poikana. Liikenneruuhkan pakokaasun vuoksi lapset eivät enää kiiku puistossa. Ilmaan tulee lyijyä myös Persianlahden sotaherrojen toimesta.

– Pidän autoilusta erittäin paljon ja osallistun saastepilvien synnyttämiseen, samaan hässäkkään kuin kaikki muutkin. On helppoa kritisoida kaukaisia asioita ja muita ihmisiä, mutta vaikeampaa on huomata olevansa osa ongelmia.

– Luen puheissani ja lauluissani lakia itsellenikin, mutta kyllä kristinuskon ydin on evankeliumissa. Meni monta vuotta ennen kuin löysin vähitellen armon. Se tapahtui, kun olin tajunnut oman raadollisuuteni. Ellei ihminen ymmärrä syntisyyttään, ei hän tajua armoakaan, uskoo Janne Könönen.

Teksti Janne Villa
Kuvat Tero Ahonen