Isä Mitro: Masennusta vastaan pitää taistella

Sen piti rutiinitoimenpide sydämen rytmihäiriöiden korjaamiseksi. Katetrilla tehdyssä operaatiossa, jossa hermoratoja sydämen sisääntulosuonien ympäriltä katkaistaan lasereilla, ei käytetty nukutusta, joten Mitro Repo, 50, muistaa hetken, jolloin toimenpide meni kohtalokkaasti vikaan.

– Rinnassani alkoi tuntua raskasta painetta. Ensin luotin lääkärien rauhoitteluun, ettei ole syytä huolestua, mutta kipu ja paine kasvoivat niin sietämättömiksi, että lopulta taisin huutaa ääneen. Luulin kuolevani, ja mieleni täytti ihmeellinen antautumisen tunne: enää ei tarvitse kantaa huolta mistään.

Helsingin ortodoksiseurakunnan pastori isä Mitro tunnetaan hersyvästi nauravana sutkauttelijana, ilon ja elämästä nauttimisen puolestapuhujana. Tammikuussa 2005 sydänoperaatioon tullessaan hän oli kuitenkin ollut jo pitkään ylirasittunut ja piilevästi masentunut.

Suositulla seurakuntapapilla oli paljon toimituksia. Lisäksi hän otti vastaan luentokutsuja yrityksistä ja yhdistyksiltä ja hoiti päivittäin yli 80-vuotiasta, liikuntakykynsä menettänyttä äitinään. Kiireen keskellä hän oli laiminlyönyt itsensä hoitamisen.

Vaikka sydänoperaation piti olla melko riskitön, ennen sairaalaan menoa isä Mitro oli varautunut mahdolliseen lähtöön muun muassa tilaamalla itselleen hautapaikan. Haudan lepoon pääseminen oli alkanut houkuttaa yhä enemmän, minkä hän nyt tunnistaa masennusoireeksi.

Vähältä piti, ettei hautapaikalle tullut pikaista käyttöä, kun rutiinitoimenpide odottamatta epäonnistui sydämen revetessä. Sydänpussi tulvahti täyteen niin verta, ettei sydän enää kyennyt lyömään, jolloin verenkiertokin pysähtyi. Sinertäväksi muuttunut potilas kiidätettiin leikkaussaliin.

– Sydänkirurgi kertoi myöhemmin, että tapaukseni oli kuin suoraan oppikirjan kuvasta: sydämen tukehtuminen. Hänen tarvitsi vain ottaa laikka, viiltää aukko rintaani ja leikata sydänpussi auki, jolloin paine poistui, sydän alkoi lyödä ja verenkierto käynnistyi. Olin ollut neljä minuuttia ilman verenkiertoa.

Kun potilas kymmenen tuntia myöhemmin herätettiin ja hänelle kerrottiin, että kaikki on hyvin, isä Mitro muistaa sanoneensa, että vielä paremminkin voisi olla.

Kiinnostumalla muista voi auttaa itseään

Mitro Repo on tunnistanut itsessään ”masentuvan ihmisen”, joka on noussut pintaan elämän kriisitilanteissa.

Mitro kasvoi 13-lapsisen helsinkiläisen pappisperheen yhdeksäntenä vesana. Hän kertoo olleensa aurinkolapsi, joka yritti aina ilahduttaa muita ja olla tuottamatta kenellekään pahaa mieltä. Hänen äitinsä ruustinna Elisabeth Repo oli lahjakas ja räiskyvän elinvoimainen, mutta kärsi ajoittain masennuksesta. Mitro koki raskaana vanhempiensa paineet ja murehti myös sisarustensa ongelmia.

Traagisin tapahtuma oli maanisdepressiivisyydestä kärsineen veljen itsemurha 80-luvun lopulla. Yritettyään vuosikaudet pitää veljensä elämässä kiinni Mitro tunsi syyllisyyttä siitä, ettei lopulta onnistunut – niin mieletöntä kuin se olikin. Vasta pitkän työstämisen jälkeen hän pystyi hyväksymään tapahtuneen.

– Kun kykenin raottamaan ovea veljeni toivottomuuteen muistellen niitä kohtuuttomia vastoinkäymisiä, joita hän oli joutunut kokemaan, kysyin itseltäni olisinko minäkään kestänyt tuota kaikkea, edes pientä osaa siitä. Äitini sanoi kauniisti, ettei kaikkien tarvitse jaksaa elää.

– Kuitenkin vakava masennus on tuhovoima, jota vastaan pitää taistella. Kun näen masentuneen ihmisen, melkein tahtoisin käydä häneen käsiksi ja oikaista ryhdin suoraksi! Masennukseen liittyy itsesääliä ja itseensä käpertymistä. Oma keinoni masennuksen torjumiseen on, että pyrin tietoisesti murtamaan itseeni käpertymisen kehän kiinnostumalla toisista ihmisistä. Kun huomaa, ettei toisillakaan ole helppoa, se auttaa suhteuttamaan omat vastoinkäymiset. Meidän suomalaisten helmasynti on, että emme uskalla avautua, kertoa omista tunteistamme. Siksi emme myöskään osaa samaistua, tuntea vertaisuutta.

– Kaikkiaan tarvitsimme enemmän mukavaa sosiaalista kanssakäymistä, ihan sellaista jonninjoutavaa jutustelua. Liputan myös tietoisen ja hurskaan flirtin puolesta. Pitää olla pilkettä silmäkulmassa, sitä että voisimme ihastua toisiimme ja ihailla toistemme erinomaisuutta, kuntoa ja kauneutta, mies- ja naisvoimaa, isä Mitro yllyttää ja puhkeaa rehevään nauruun.

Masennus palauttaa ihmisen oikeaan kokoon

Masennusta ei kuitenkaan pidä käsittää pelkästään sairauden kaltaiseksi epätasapainotilaksi, vaan masennuksen tunne pettymyksen tai vastoinkäymisen jälkeen on normaalia.

– Jos väittää, ettei koskaan ole ollut masentunut, valehtelee itselleen. Äidilleni ajoittainen masennus oli rehellisyyttä elämälle. Hän sanoi, että aitoon jumalasuhteeseenkin pääsee vasta, kun uskaltaa välillä purnata Jumalalle.

– Masennuksen tunne voi toisinaan olla jopa tervehdyttävää. Kaikkivoipaisuus on minun lankeemukseni. Vaadin itseltäni paljon. Hyvä suoritus ei riitä vaan, pitäisi olla paras kaikessa, onnistua kaikessa. Sitä paitsi olen oikeasti sitä mieltä, että olen monessa asiassa aika etevä – kai sitä voi sanoa narsismiksi. Kun sitten väistämättä joudun sen eteen, ettei kaikessa voi onnistua täydellisesti ja täyttää kaikkia odotuksia, masennun. Näenkin masennuksen tunteessa armollisen ulottuvuuden: se palauttaa ihmisen oikeaan kokoonsa.

– Masennuksen tunnetta liittyy minulla myös taisteluun omaa itsekkyyttä ja raadollisuutta vastaan: omasta syystäni, omasta suuresta syystäni. Kumma, ettei taivas jo ole pudonnut niskaan! Mutta samalla saan ottaa vastaan sen, että Jumala armahtaa.

Tietynlaista ”normaalia” masennusta aiheuttaa myös elämän rajallisuuden kohtaaminen: kaikki unelmat eivät täyty, kaikkia päämääriä ei saavuta. Moni keski-ikäinen kokee näitä tunnelmia.

– Terveys, eheys ja vahvuus ovat illuusio. Vanhenemme, vaikka emme tahtoisi. Tulemme heikoiksi, vaikka tahtoisimme olla vahvoja. Sairastumme, vaikka teemme kaikkemme terveyden eteen. Yritämme mahdollisimman pitkälle unohtaa kuolevaisuutemme, mutta onneksi meidät aina välillä pysäytetään.

– Elämän isoja kysymyksiä on, mitä järkeä on ponnistella, kun lopulta kuolemme kuitenkin. Tämän jokaiselle yhteisen ’perusmasennuksen’ kohtaaminen ja työstäminen on tärkeää. Idän kirkkoisät opettavat, että yksinomaan kuolevaisuuden muistaminen antaa elämälle oikean intensiteetin. Kohtaloni on kuolla ja pelkään kuolemaan, mutta niin kauan kun elän, tahdon tehdä sen täysillä. Kun kuolema tulee, elämä on ollut tuuheaa!

– Vaikka olisi fyysistä tai psyykkistä sairautta, voi elää täyttä elämää. Kirkkoisät puhuvat mielen eheydestä, joka on enemmän kuin mielen sairaus tai terveys yhteensä. Parantuminen on sitä, että sairaus ei välttämättä häviä, mutta opin elämään sen kanssa. Se on todellista terveyttä.

– Kirkkoisät sanovat, että vasta sairaus tekee terveeksi, heikkous tekee vahvaksi, kuolema opettaa elämään ja vanhuus nuorentaa.

Kevyt ja heppoinen usko ärsyttää

Isä Mitro on nykyisin taas innostunut elämästä.
– Minussa on paljon myötäsyntyistä iloisuutta ja energiaa. Eräässä vaiheessa, kun työelämässä selkeästi sain osakseni epäoikeudenmukaista kohtelua, ystäväni ihmettelivät, miten jaksat olla noin iloinen, vaikka tosiasiat huomioon ottaen voisit jylistä kuin tuomiopasuuna. Jäin miettimään, miten ehtymätön voimavara ilo meissä on.

– Kristillisen uskon olemus kätkeytyy juuri iloon, joka nousee siitä, että en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. Kun pitää tästä kiinni, ei voi olla iloitsematta. Mutta siihen pääseminen vaatii usein totisen kokemuksen elämän kovuudesta. Minua ärsyttää, jos uskosta tehdään kevyttä ja heppoista. Sitä se ei ole. Elämä on kova juttu ja kuolema vielä kovempi.

Mitro Repo on ollut vuoden vuorotteluvapaalla ja aikoo viettää vielä ainakin kaksi vuotta virkavapaalla. Sinkkupappi elää luentokeikoilla. Suuren osan vapaa-ajastaan hän asuu Nuuksiossa vanhempiensa rakentamalla kesäpaikalla, jonka on lunastanut omakseen. Hän on rakentanut sinne muun muassa tsasounan, jossa paikalla ollessaan päivittäin toimittaa messun.
– En ole vieläkään oppinut höllentämään työtahtiani, Mitro tunnustaa.

– Rytmihäiriöistäkään en ole kokonaan päässyt, mutta ne pysyvät aika hyvin poissa lääkkeillä. Yksi mahdollisuus olisi tahdistimen asentaminen, mutta siihen en vielä ole mennyt. Osaisinko edes elää, jos aina olisi tasatahtista?

Teksti Kristiina Miettinen
Kuvat Seppo J.J.Sirkka