Itsestäänselvyyksien aika ohi kirkossa

Uskonnon opettajien talvipäiville Helsinkiin luennoimaan kutsuttu dogmatiikan dosentti Mika Vähäkangas pitää kuulijat hereillä viime minuuteille. Hän piirtää suuria kaaria, jossa kristinuskon muutokset, niin maallistuminen kuin herätyksetkin löytävät paikkansa.

Teemastaan silmin nähden innostuneen missiologian yliopistonlehtorin viesti on haastava. Valkoinen Eurooppa alkaa olla kristillisyyden sivu-uomaa, hengen tuulet puhaltavat Afrikassa ja Aasiassa. Etenkin Afrikassa kristinuskoa tunnustetaan ja eletään todeksi mitä moninaisimmissa kirkoissa. Rakenteet ovat kevyet, mutta meno vahvaa ja vauhdikastakin.

Afrikassa asunut ja afrikkalaisten johtamiin pieniin seurakuntiin kotikaupungissaan tutustunut teologi hauskuttaa kuulijoitaan etelän kristittyjen harvinaisempia armolahjoja kuvaamalla. Puuhun kiipeämisen armolahja on Kongossa mitä tarpeellisin asia.

Afrikkalaiselle näkymättömän maailman kohtaaminen, ihmeineen ja demoneineen on luonnollinen osa arkea.

– Tansaniassa jumalapalveluksen kuuluu pahojen henkien ulos manaaminen Raamatun ohjeen mukaisesti. Sellaista en ole havainnut suomalaisessa aamumessussa. Vaikka eurooppalaista taluttaisi korvasta, hän ei yksinkertaisesti näe demoneja.

Afrikkalaiseen kristillisyyteen ei kuulu myöskään nimikristillisyys.
– Jos ei ole kivaa, yhteisöstä lähdetään pois.

Missionäärisyys on nuorissa kirkoissa päivänselvää ja lähetyskenttää riittää nykymaailmassa.
– Etelän kristitty pitää skandinaaveja piilokristittyinä. Me suomalaiset olemme kristityn maahanmuuttajan silmissä pakanoita, joiden uskonto ei näy eikä kuulu missään.


PUOLIVILLAISET POHJOLAN KRISTITYT

Uusinta systemaattista teologiaa -luentosarja Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on aprillipäivän iltana edennyt päätösluentoon ja farkkuihin sonnustautunut Vähäkangas on taas puikoissa.

Kaikille avoimella luennolla hän kertaa, miten eurooppalainen uskonnollisuus muuttui.

Ensin uskonto alkoi irtaantua perinteisistä kirkoista. Uskonnollisuus muuttui kokemukselliseksi. Kristityn elämään ennen vanhaan kuuluva vastuunkanto tuotteistettiin ja ulkoistettiin esimerkiksi järjestöille.

– Jälkimodernin eurooppalaisen maailmankuva ei näytä tulevan valmiiksi, sillä oman identiteetin työstäminen kestää koko elämän. Sen sijaan hän napsii noutopöydältä parhaita paloja uskonnollisuuden lautaselle. Tätä etelän kristitty seuraa huuli pyöreänä, Vähäkangas huomauttaa.

Madonlukuja sisältävä havainnollinen luento päättyy valoisiin näkymiin kristinuskon uudesta tulemisesta.

Vähäkankaan mukaan kirkko on riittävän pienessä vähemmistössä entistä vapaampi ottamaan kriittistä etäisyyttä yleiseen mielipiteeseen.

Hän viittaa paavi Benedictus XVI:n ajatukseen kristityistä kriittisenä vähemmistönä Euroopassa.

– Pieni voi paremmin räksyttää, Vähäkangas sanoo.


MIHIN TÄNÄÄN TULISI HERÄTÄ?

Teologian tohtori Mika Vähäkangas kertoo tienneensä jo polvenkorkuisena, että Afrikkaan hän kerran lähtee. Pojannaperon mielessä siinteli lääkärintyö silloisessa Biafrassa.

Afrikka tuli koettua Tansaniassa Suomen Lähetysseuran palveluksessa teologisten aineiden kouluttajana. Maassa vierähti teologipuolison kanssa yhdeksän vuotta.

Miksi Afrikan kristillisyyttä, joka näyttää erilaiselta kuin kotoinen, vähän jäykkä yrmyilymme, ei voi siirtää tänne?

– Siksi, ettemme voi pyyhkiä pois historiaamme. Olemme rationaalisen valistuksen lapsia ja imemme sen itseemme jo äidinmaidossa, Vähäkangas vastaa.

Hän muistuttaa, että monet afrikkalaiset karismaattiset kristityt ovat siirtyneet suoraan esimodernista ajattelusta postmoderniin tilanteeseen.

Monet kristityt kaipaavat Afrikan herätyksiä myös kylmässä Pohjolassa. Vähäkangas kysyy, mihin täällä tulisi herätä.

– Se, mihin herätyksen tulisi johtaa, on arvokysymys. Sen vuoksi sitä ei voi perustella rationaalisesti. Pikemminkin on kyse siitä, miten kukin Raamattua tulkitsee.

Henkilökohtaisesti häntä herätteli joku viikko sitten Helsingin seurakuntien Via Crucis-näytelmä.

Kristuksen kärsimyskertomuksen ympärille rakennetun vaelluksen ensimmäisellä pysähdyspaikalla puhuttiin siitä, kuinka koko ihmiskunta riutuu rahan orjuudessa. Ne, joilla rahaa on hirveästi ja ne joilla ei ole yhtään, ovat samassa liemessä.

– Ja mitä me rikkaat teemme? Raadamme heikkopäisinä maksaaksemme lainamme, heittäydymme joka päivä tuhoa tekevän talousjärjestelmän palvelukseen, vuodatamme tekopyhästi kyyneliä köyhien ja sairaiden kärsimykselle ja jatkamme sitten elämäämme. Ja kaiken kukkuraksi uskottelemme itsellemme, ettei muita järjestelmiä ole.


ITSESTÄÄNSELVYYDET OVAT OHI KIRKOSSA

Elokuun alussa Ruotsin Lundin yliopiston missiologian ja ekumeniikan professorina aloittava Vähäkangas sanoo, että suomalaista kansankirkkoa tönitään monelta puolelta.

Kaikille kirkon jäsenille vanha meininki ei näytä riittävän. Tiukalla opilla ja rajoilla pidetään vain osa katraasta koossa. Yhä useamaat odottavat jotain muuta ja uskonnollista kokemusta enemmän kuin älyllistä virikettä, jota saa kosolti muualtakin.

– Laatutietoinen kirkon jäsen etsii myös yhteisöllisyyden kokemusta. Sen luomisessa luterilainen kirkko on aika heikoilla, Vähänkangas arvioi.

Sisältäpäin äitikirkkoa on jo 1960-luvulta kalvanut moniarvoistuminen. Koti, uskonto ja isänmaa eivät enää yhdistä.

– Yhteistä arvopohjaa on yhä vähemmän. Perheet ovat uusperheitä, sateenkaariperheitä, kommuuneja tai yksin eläjiä. Yhteinen usko ei liitä enää yhteen kuten edellisiä sukupolvia ja yhä harvemmalle kotimaa on iso juttu globaalissa maailmassa.

Maan rajojen ulkopuolelta tarvitaan kipeästi väkeä kaikissa EU-maissa, myös Suomessa. Kansallisuusaate kansankirkko mukaan luettuna heikkenee sitä mukaan kun maahanmuuttajien määrää kasvaa.

Sitten tullaan myös kysymykseen, ovatko maahanmuuttajien perustamat kirkot kilpailijoita vai kumppaneita.

Vähäkangas veikkaa, että niin kauan kuin kirkot ovat suhteellisen pieniä ja keskittyvät maahanmuuttajien tavoittamiseen, niihin suhtaudutaan myönteisesti.


DIALOGI EDELLYTTÄÄ KOTILÄKSYJEN TEKOA

Vähäkangasta kuunnellessa maailma muuttuu kyläksi, uskontojen kirjo päivittyy ja lähetystyön uudet painopisteet asettuvat kohdalleen.

Katolinen kirkko on yhä suurin kirkko. Se on imaissut karismaattisuuden sisälleen virvoittamaan vanhaa.

Kysymyksiä uskontotilanteen muuttuminen heittää myös lähetystyölle, jossa puhutaan paljon dialogista, vuoropuhelusta.

Toisuskoista pitää Vähäkankaan mukaan kuunnella herkin korvin. Dialogi menee kuitenkin mynkään, jos oma identiteetti piilotetaan.

– On kysymys siitä, osaammeko määritellä, mihin uskomme? Mikä on luovuttamatonta? Jos oma lähtökohta ei ole selvä, dialogi jää puolitiehen.


KIRKON VAIHTOEHDOT

Mika Vähäkangas on kiteyttänyt luterilaisen kirkon tulevaisuuden vaihtoehtoja seuraavasti:

¤ Jatketaan gallup-kristillisyyden linjalla, tasapainotellaan, sanotaan mahdollisimman vähän. Kuunnellaan kansaa, yritetään miellyttää konservatiiveja ja rahoitella liberaaleja lähtien siitä, että kirkon kielteiset kannat aiheuttavat enemmän kirkosta eroja kuin myötäilevät lausunnot.

¤ Toinen vaihtoehto on ankkuroitua tiukasti luterilaiseen oppiin, kuten Sley ja Luther-säätiö tekevät. Tämä malli lähenee luterilaista vapakirkkoa, eikä liene todennäköisin tie eteenpäin.

¤ Kolmas taktiikka olisi liberaalin kristillisyyden tie, jolle ei muissa kirkkokunnissa löydy kilpailua, mutta se karkottaisi vanhoilliset ulos kirkosta.

¤ Neljäs taktiikka olisi tuunata kirkko postmoderniin aikaan, mikä merkitsisi vähän pysyvä rakenteita ja enemmän ad hoc -ryhmiä, verkostoja, erilaisia jumalanpalvelusmessuja ja vaihtoehtomessuja. Mutta mikä muu kuin verotusjärjestelmä pitäisi tämän mallin pystyssä, Vähäkangas kysyy.

– Jos kansankirkollinen sitoutuminen johtaa kansalliseen tai etniseen sisäänpäin kääntymiseen, se ei enää edusta aitoa kristillisyyttä. Kristillinen kirkko on luonteeltaan aina avoin ja kansojen rajat ylittävä, Mika Vähäkangas kuvaa.

TEKSTI: LEA LAPPALAINEN
KUVAT: JANI LAUKKANEN