Joulu on kohtaamisen juhla

Apostoli Jaakobin ja suurmarttyyri Katarinan muistolle pyhitetty kirkko on Isä Mitro Revolle tuttu jo lapsuudesta. Tässä talossakin hän on asunut lähes koko ikänsä.

– Aloitin leikit nykyisessä kirkkoherran virkahuoneessa, isä Mitro kertoo valloittavasti hymyillen.

– Mielileikkini oli olla pappi tai pikemminkin piispa pikkusiskot seurakuntalaisinani. Jouluuni tämä kirkko liittyy erityisesti siksi, että 3.9.1958, päivänä jona synnyin, isäni toimitti Helsingin ensimmäisen kreikankielisen liturgian ja siitä lähtien hän toimitti sen aina tapaninpäivänä ja toisena pääsiäispäivänä tässä kirkossa.

– Papiksi tultuani minä olen jatkanut perinnettä. Tämä on siis minun ”kreikkalainen joulukirkkoni”.

Ennen
joulua

Isä Mitro on 11-lapsisen perheen ”yhdeksäs lapsi ylhäältä ja viides alhaalta”. Laskutoimitus selittyy sillä, että lapsista kaksi kuoli pieninä.

– Mutta me laskemme heidätkin mukaan.

Koko perhe osallistui jouluvalmisteluihin. Jo joulusiivous lähes 300 neliön pappilassa oli iso operaatio.

– Siihen meni vähintään viikko. Äidin ilmiömäinen organisointikyky oli tarpeen, hän todella osasi delegoida; kaikille löytyi tekemistä. Esimerkiksi yksi vanhimmista veljistä sai pestä kaikki 14 kaari-ikkunaa, Mitro Repo kertoo.

Lasten osallistuminen kodin töihin oli tärkeää siksikin, että perheen äiti oli pappilan emännyyden ohella täystoiminen uskonnonopettaja, ensimmäinen ortodoksinen Suomessa.

– Äiti piti myös huolen siitä, että paastoajat näkyivät perheen tosin kyllä muutenkin tarkassa taloudessa. Liha katosi pöydästä ja muutenkin ateriat tulivat joulun lähestyessä koko ajan vaatimattomammiksi, isä Mitro muistelee ja mainitsee, että ortodoksikirkossa jouluun valmistaudutaan samoin kuin pääsiäiseen, 40 päivän paastolla. Joulua edeltää viiden päivän hiljainen viikko.

– Muistan erityisesti tattaripuuron ja kuivatuista kaloista tehdyn keiton. Kalat äiti oli itse kuivattanut tai saanut seurakuntalaisilta valmiiksi kuivattuina. Varsinkin kiiskistä tuli valtavan hyvää soppaa.

Lahjojen
hankintaa

Ennen joulua lasten mielessä olivat totta kai myös lahjat.

– Ne olivat odotettuja, mutta vaivan takana, isä Mitro kertoo.

Jo alle kouluikäisenä hänkin tahtoi osallistua lahjojen hankintaan.

– Tässä talossa asui Orvokki-niminen kukkakauppias, ja vanhemmat veljeni toimivat kukkalähetteinä. Joulun alla minäkin, varmaan jo 5-vuotiaana, vein kukkia lähikortteliin. Kun olin niin pieni, sain lisäpalkkaa vielä ovilta. Ollakseni rehellinen tunnustan, että jouluuni liittyi kaupallisuus ja markkinatalous.

Ensimmäisillä tienaamillaan rahoilla Mitro kertoo ostaneensakin lahjan.

– Se oli äänilevy Donin kasakat, lahja itselleni, hän hymyilee.

– Mutta pian aloin ostaa juomalasisarjoja, toisille. Noin kymmenvuotiaana tehtäväkseni tuli käydä pappilatalon ja koko seurakuntakeskuksen asukkaiden ovilla hakemassa joulurahaa talonmiehelle ja siivoojalle. Sellaisia tilejä eivät ole muut tehneet! Mutta piti tehdä koko vuosi töitä, että arvovaltainen isännöitsijä uskoi asian minulle. Se oli hyvä sopimus; kerääjä sai karkkia ja kahviakin tarjottiin.

Lapsuuden
jouluaatto

Isällä ei papin työnsä vuoksi ollut paljon aikaa lapsille. Sitä merkittävämpää oli päästä isän kanssa kuusenhakuun.

– Minä olin useimmiten se, joka sai lähteä isän kanssa jouluaattona, aamupalveluksen jälkeen puolilta päivin, Hakaniemen torille hakemaan kuusta pappilaan, Mitro Repo kertoo.

Se ei ollutkaan mikään pieni kuusi, koska huonekorkeus oli melkein viisi metriä, ja kuusi ylettyi aina kattoon asti.

– Kuusessa oli aidot kynttilät. Niihin liittyi meille lapsille uskottu tehtävä: iltaisin, kun tuli vieraita, meidän piti sytyttää kynttilät ja seurata niiden palamista, kunnes oli aika sammuttaa ne. Nyt näen, että sekin oli osa kasvatustamme – mutta äiti olikin armoitettu opettaja.

Jouluaattona ja muinakin joulun päivinä Revon perheessä oli vieraita, yksin asuvia seurakuntalaisia ja ystäviä, lasten kummeja.

– He olivat ihania, lempeitä ihmisiä, jotka todella viihtyivät siinä perheyhteydessä. Meidän lasten kannalta he olivat mieluisia myös sen takia, että he toivat lahjoja, muistivat omien kummilastensa lisäksi koko katrasta, ainakin meitä nuorimpia.

Aattoilta vietettiin kuusen ympärillä. Jouluaamuna mentiin kirkkoon. Tapaninpäivänä pappilaan kokoontui kreikkalainen seurakunta.

– Jouluna samoin kuin pääsiäisenä on tapana, että pappi pyydetään juhlaviikolla pitämään kodissa slaaviminen, pieni rukoushetki. Lapsuudessani täällä Kruununhaassa oli paljon ortodoksisia kauppiaita, jotka olivat pyytäneet kotiinsa oikein seurapiirin; juhla alkoi, kun pappi tuli paikalle. Minä olin usein mukana kanttorina.

Sukupolvien
yli

– Ennen joulua todella vietettiin, isä Mitro sanoo lapsuutta muistellessaan.

– Nyt, tässä maailmanajassa, minua ärsyttää se, että meiltä puuttuu juhlimisen taito, juhlimisen oivallus. Me juhlimme jo etukäteen kaiken ikään kuin tyhjäksi pikkujouluina, ei ainoastaan kaupallisessa mielessä vaan vähän seurakunnallisessakin. Jouluateriatkin syödään jo ennen joulua. Ja kuitenkin joulujuhla kestää uuteen vuoteen ja loppiaiseen asti. Ja loppiaisen jälkeenkin on vielä kahdeksan päivän jälkijuhla eli joulua riittää 14.1. asti.

Isä Mitro korostaa joulun jatkuvuutta. Ja ortodoksiseen perinteeseen kuuluvien laulujen merkitystä. Jouluveisuja, troparia ja kontakkia lauletaan uudestaan ja uudestaan. Ortodoksinen hymnologia onkin isä Mitrolle erityisen arvokas ja rakas.

– Joulukontakki lienee pääsiäistroparin ohella vanhimpia veisuja. Se on Romanos Melodoksen 500-luvun alussa kirjoittama, pergamentille neumein nuotitettu, vanhin teos, jonka melodia on todistettavasti säilynyt samana tähän päivään asti.

Tänä päivänä neitsyt Yliolennollisen synnyttää.

Maa tarjoaa luolan Lähestymättömälle,

enkelit paimenten kanssa ylistystä veisaavat,

tietäjät tähden mukana vaeltavat,

sillä meidän tähtemme on syntynyt lapsukainen, 

pienenpieni lapsi, iankaikkinen Jumala.

Joulun
ydin

Joulusta puhuessaan Mitro Repo viittaa usein pääsiäiseen.

– Pääsiäis- ja joulupaaston hymnit valmistavat joulun ytimeen. Kumpaakaan ei voi täydellisesti ymmärtää ilman toista, hän korostaa.

– Olen löytänyt molemmat uudelleen: toista ei ole ilman toista. Joulukontakin kirjoittajakin liitti yhteen joulun tietäjät ja pääsiäisaamuna haudalle tulleet naiset: lähtekää liikkeelle, on oltava ajoissa paikalla …

– Myös kuoleman rajan ylittäneet kuuluvat jouluun. Ei ole kuolemaa ilman syntymää, ei syntymää ilman kuolemaa. Vainajien muisto tuo jouluun pääsiäisen sanoman ylösnousemuksesta.

Isä Mitrolle tämä on nyt erityisen koskettava asia, sillä ”tämä on ensimmäinen joulu ilman äitiä”.

– Joulussa minulle tärkeintä on Jumalan läsnäolon ihmeellinen kokemus, hän sanoo.

– Joulu on lempeä kuin sylissä pitävä äiti. Koko luomakunnan emo ravitsee, säälii ja suojelee meitä.

Isä Mitroa, ikonitaiteilijaa ja pappia, herkistää myös eläinten rooli jouluikonissa.

– Eläimet, nuo ”järjettömät”, tunnistivat joulun sanoman paremmin kuin me loogiset ihmiset. Jouluun sisältyy koko luomakunnan yhteys ja ykseys, hän sanoo ja palaa vielä jouluveisujen rikkaan perinteen keskiöön.

– Veisuissa tulee mahtavasti esille joulun todellinen sanoma: Jumala nöyrtyy ja laskeutuu maan päälle ja on täällä ja me ihmettelemme sitä ja meidän aito ihmettelymme nostaa ja kohottaa meidät ylös. Siinä on ihmisen ja Jumalan välinen vuoropuhelu. Vastakohtaisuudet kohtaavat.

– Joulun rukoushetkeen kuuluvat joulukontakki, tropari ja joulukaanonin ensimmäinen ja viimeinen osa, josta tulee ortodoksien joulutervehdys:

Kristus syntyy, kiittäkää.

Kristus taivaasta vastaanottakaa.

Kristus on maan päällä.

Ihmiset, kohotkaamme korkeuksiin.

Teksti: Pia Perkiö

Kuvat: Markku Mattila