Körttijohtajan äärimmäiset kiusaukset

Kähisevä ääni tulee kuin haudan takaa, syvyydestä. Körttiläinen on kiinni tiputusletkuissa, ”rautarouvaan sidottuna”. Lieneeköhän nyt vähän huono hetki kysyä haastattelua?
– Ei siinä mitään. Olen karhunkaatajien sukua ja sen verran sitkeä, tosiäijä pihisee puhelimeen.

– Mutta onko tässä ihmisrauniossa enää jäljellä mitään syytä haastateltavaksi, kun se tyhjenee koko ajan, Jaakko Elenius aprikoi.

Eikö meidän tulisi ajatella – ainakin körttiläisittäin – aivan toisin päin, että nyt vasta on hyvä hetki hakea hengellistä viisautta, kun omavoimaisuus on vähentynyt?

Herännäispatriarkka myöntää.


TAPASI PEITELLÄ JÄLKENSÄ

Muutaman päivän päästä mies ottaa vastaan kotonaan Helsingin Lauttasaaressa. Hän on päässyt juuri letkuistaan, joiden jatkona roikkui henkensä pitimiksi tasan 40 päivää.

Raamatullinen luku muistuttaa Jeesuksesta autiomaassa; olitte sitten kiusattavana kumpikin?
– Kyllä tästä löytyy tietysti liittymäkohtia klassisen kristinuskon jaloimpiin kohtiin, Elenius hymyilee vinosti, vaikka väitti heti kättelyssä vitsiensä olleen viime aikoina niin vähissä, ettei musta huumorinsakaan ole irronnut.

Perheen parempi puolisko, hyväntuulinen vaimo Eeva-Liisa on kattanut kahvipöydän. Hän jättää toipilaansa ensi kertaa kotisairaanhoitajien tai itsensä valvovan silmänsä alta. Viinaa ja sikareita sille ei kumminkaan saa antaa sillä välin kun hän on ulkona.

Ylimääräinen myrkky ei taitaisi maistuakaan. Olo on heiveröinen kuukausien sairastelun jälkeen. Sydämen piinalliset rytmihäiriöt, aortan läpän vaihto-operaatio ja rintalastan sisukset myrkyttänyt paha bakteeritulehdus söivät sisältä syövänkin pari kertaa selättänyttä hävittäjälentäjää.

Sanat tulevat tavallista hitaammin, mutta niissä on entistä painoa, pohjalaisen uhman ja uhon pitoisuus on tosin vähentynyt. Pehmentymään päin?
– Sensibiliteettini lisääntyi sairaalassa, missä herkistyin pienistäkin asioista. Saatoin liikuttua, kun joku vain katsoi minuun ja hymyili. Aiemmin minulla ovat olleet aina päällä kummalliset lukot ja panssarit, jotka ovat varmistaneet, ettei sisin taatusti avaudu.

– Olen suhtautunut ulkokohtaisesti moniin asioihin. Minulle on ollut vain tosiasioiden maailma. Subjektiivisen maailmani, uskon ja tunteiden alueen, olen kiireen vilkkaa peitellyt erilaisilla tempuilla, jos joku on pikkaisenkaan päässyt sen jäljille. Jäljet olen peitellyt karkealla vitsillä tai vastaavalla.

– Siksi nyt on hankala tilanne kertoa, että olin sairas ja lähellä kuolemaa, ja että pelkäsin sitä, Jaakko Elenius tunnustaa.


TUHAT DEMONIA IRVISTELI ILKEÄSTI

Ei kai pohjalainen kuolemaa pelkää?
– Enempi se pelko oli ehkä haikeutta: ajattelin kuinka emäntä pärjäisi yksin, ja sitä, kuinka jotkut asiat ovat jääneet hoitamatta. Ei sille mitään voi, että tässä vaiheessa alkaa räknätä väkisin tekojansa. Omat pahat teot muistuvat mieleen.

Eikö omien tekojen pitänyt olla toisarvoisia, ellei turhanpäiväisiä, pelastuksen asian kannalta?
– Tietysti niitä on turha miettiä, kun mennään yli ajan rajan. Mutta kun tilani oli sairaalassa pitkään vakava, ja on ehkä vieläkin, niin ne teot nousivat esille ja irvistelivät ilkeästi. Sänky täyttyy demoneilla, kun ihmisen henkiset ja fyysiset voimat ohenevat sairauden keskellä ja kuoleman silmien edessä.

– Kun vähän peiton nurkkaa nostaa, niin sieltä katsoo kymmenen tuhatta ilkeää silmää syyttäen ja moittien. Nämä demonit ajavat epäuskoon, epätoivoon, ylpeyteen ja harhanäkyihin elikkä häijyihin hourauksiin.

Teologi liittää demoniset kokemuksensa kristikunnan pitkään, ”viimeisiä kiusauksia” kuvaavaan perinteeseen, joka alkoi jo Jeesuksen jäähyväispuheesta (Joh. 14): ”Paljon en kanssanne enää puhu, sillä tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Mitään valtaa ei hänellä minuun ole, mutta tämän täytyy tapahtua…”

Kirkkoisä Basileois Suuri käytti jo 300-luvulla käsitettä viimeiset kiusaukset. Muuan Athosvuoren munkkien hengellistä taistelua kuvaava 1500-luvun teksti taas kulkeutui Kokkosen serkusten, Laurin ja Joonaksen käsiin. Se antoi aineksia Viimeiset kiusaukset -oopperalle. Nikos Kazantzakisin romaanin Viimeinen kiusaus (1951) pohjalta Martin Scorsese ohjasi rajun elokuvan Kristuksen viimeinen kiusaus (1988).

– Puhun mieluummin ”äärimmäisistä kiusauksista”, sillä nämä kokemukset eivät liity välttämättä viimeisiin hetkiin. Äärirajoilleen tullut ihminen voi joutua hirveiden voimien kohteeksi, todistaa Jaakko Elenius.


DDR:n PIRULLISTEN SOTILAIDEN SAARTMANA

Sairaalaöinään houreinen potilas kohtasi DDR:n sotilaita. Keskiyöllä ja sitä seuranneina suden hetkinä professori Elenius koetti vakuuttaa yöhoitajalle, etteivät he olleet suinkaan Meilahden klinikalla vaan verrattomasti vaarallisimmassa paikassa, sillä sotilaat olivat lähellä!
– Sotilailla oli pieni lapsi, jota minä en saisi päästää silmistäni…

– Tajusin samaan aikaan jollakin aivojeni osalla, että puhuin aivan hulluja. Lääkkeiden ja psyykkisen heikkouden takia toden ja epätoden raja häipyy pois ja mielen valtaa hätäännys.

Kuka lapsi oli?
– En ymmärrä. Sotilaat liittyivät ehkä sielun pohjille jääneisiin muistoihin käynneistä DDR:ssä ja sen aikaisiin pelkoihini.

Demonia, tuota valistuneelle nykykristitylle erityisen vaikeaa ja monitulkintaista käsitettä, oppinut teologi luonnehtii taas tolkkuihinsa ja täyspäiseksi palattuaan ”tavattoman isoksi metafyysiseksi ja filosofiseksi ongelmaksi”.

– Realiteetti on, että äärimmäisten kiusausten hetkellä demonit saattavat tuntua täysin todellisilta olennoilta, vaikka kuka sanoisi, ettei niitä ole oikeasti olemassa. Pahuuden persoonallisten voimien kohtaaminen on silloin totisinta totta. Kristittyinä meidät on vihitty ja kasvatettu hahmottamaan tätä todellisuutta myös pahojen voimien kategorialla.

Oletko aiemmin ajatellut samoin persoonallisesta pahasta?
– Asiaan ei ole tarvinnut oikein ottaa kantaa… Aina olen kuitenkin pitänyt kiinni siitä käsityksestä, että ihmisen hanskassa, hallittavissa ja käsitettävissä on vasta pieni osuus todellisuudesta. Ei pitäisi mellastaa liikoja sen tieteellisen tiedon perusteella, mitä meillä tällä hetkellä on maailmassa vaikuttavista voimista.


KAIKKI MURHEET HÄNEN PÄÄLLENSÄ

Körttipappi kokee demonien hyökkäävän turvallisuuden tunnetta vastaan; ne haluavat riistää sen, ja iskevät siksi ihmisen heikoimpiin kohtiin. Ne syyttävät laiminlyönneistä lähimmäisiä kohtaan, ne nimeävät konkreettisia, oikeasti tapahtuneita pahoja tekoja.

Miten psyyke puolustautui?
– Kävi mielessä, että vieläkö on aikaa sopia ja sovittaa, varmistaa ettei toisille jäänyt mitään hampaankoloon. Talonpoikaisessa perinteessä isäntä saattoi kutsua naapurin isännät kuolinvuoteelleen ja varmistaa, ettei rajapyykkejä oltu siirrelty. Sitten saattoi rauhassa lähteä.

– Kristinuskon ytimeen kuuluu ajatus, että voimme jättää pahojen tekojemme ja syntiemme raskaan taakan niiden sovittajan hoidettavaksi. Se on hyvä ja toimiva oppi. Siitä saa levon. Ihmisen on muistettava pyhittää lepopäivä – levätä Jumalassa, vastaa Jaakko Elenius.

Tautivuoteella levollisuutta ja rauhaa antoivat mieleen muistuneet Raamatun lauseet, virret, tutut rukoukset ja ajatukset, kuten ortodoksisen liturgian lause ”heittäkää kaikki murheet Hänen päällensä”.

– Ihmeellisen lohduttavia olivat lastenlaulut ja -virret kuten Jumalan kämmenellä. Niissä on merkillistä voimaa imettäväksi. Nyt lastenlaulujen vaikutukselle voi tietysti nauraa, mutta silloin ne tuntuivat niin tärkeiltä, että rupesivat itkettämään.

– Sairaan rukouselämä saattaa olla köyhää. Kun ei muuta pysty ja jaksa, rukous voi olla pelkkää silmien nostamista ja Kristukseen katsomista. Omien sanojen käytyä vähiin on hyvä jättäytyä kirkon vanhojen rukousten siiville.


KUOLEMISEN JALO TAITO

Ylihärmässä syntyneellä rovasti Jaakko Eleniuksella, 69, on takanaan messevä kirkollinen ura. Hän toimi 1960-luvulta lähtien körttiläisten Herättäjä-Yhdistyksen luottomiehenä ja johtajana, ja vaikutti 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä eniten herätysliikkeen linjanvetoihin ja julkikuvaan.

Elenius päätoimitti Pohjalaista ja Kotimaa-lehteä, jonka leivistä jäi eläkkeelle.
– Sanaa on tullut luettua viime vuosina entistä enemmän. Se tuntuu nykyään usein hengellisesti syvällisemmältä kuin Kotimaa, hän vertailee.

Piispuutta ajoittain äkkiväärälle, radikaalille ja itselliselle ajattelijalle ei suotu. Professorin arvonimi yhteiskunnallisesti kunnostautuneelle teologille myönnettiin valtiovallan toimesta.

Yksi tehtävä täysin palvellutta hengenmiestä vielä houkuttelee.
– Ajattelin viimeisinä töinäni luennoida Aholansaaressa ars moriendista – kuolemisen taidosta. Keskiaikaisiin lähteisiin ja omiin kokemuksiini nojautuen voisin opettaa, millaisia demoneita siihen sairasvuoteen viereen voi tulla, ja millaisilla rukouksilla pahan voimat voitetaan, etteivät epäusko ja epätoivo, ne hirmuiset vihollisemme, pääse niskan päälle.

– Äärimmäisille kokemuksille on ominaista hätäännys ja sekavuus. Siksi jokaisen kannattaisi ajatella ajoissa päiviensä loppua, jotta saisi viisaan sydämen. Kuolemisen taitoon kuuluu, että ihminen tietää sen paikan, missä voi jättää kaikki tekonsa ja koko elämänsä Korkeampaan käteen.

– On siivotonta, erittäin typerää ja lyhytnäköistä, jos vanhemmat eivät enää opeta lapsillensa sitä, miten suhde hengellisen elämän ja uskon maailman ulottuvuuteen on historiallisesti hoidettu, jyrähtää Jaakko Elenius.

TEKSTI JANNE VILLA
KUVAT JANI LAUKKANEN