Liisa Björklund: Turmeleva kasvatus vie kannustinloukkuun

Kun lama pukkasi päälle 1990-luvulla, kelkasta putoavien ”kannustamisesta” tuli yhteiskuntakeskustelun keskeinen käsite.

Mutta merkitsikö muotisana sen enempää kuin ”management by perkele” -koulukunnan perinteinen ”keppi ja porkkana”? Tai vanhempien hyväksi havaitsema ”uhkailu, lahjonta ja kiristys” -koulutusohjelma?

Helsingin yliopisto pani sosiaalieetikko Liisa Björklundin selvittämään asiaa. Väitöskirja Kannustaminen ja moraali. Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen valmistui joulukuussa parahultaiseksi uuden laman kynnyksellä. Loogisen kirkkaasti etenevä teksti on tiivistä ja tyylikkäästi muotoiltua kuten Björklundin suullinenkin ilmaisu väitöstilaisuudessa.

Kiteytettynä: on kannustaja eli valtataho, joka jollakin kannustimella kannustaa kannustettavaa valitsemaan tietyn toimintavaihtoehdon, jotta valtatahon asettama päämäärä toteutuu.

Paha minäkuva torjuu hyvät porkkanat

Liisa Björklund lähtee liikkeelle antiikin Kreikasta, kuten kokonaishahmotuksiin tottuneet korkeasti oppineet tapaavat tehdä.

– Platon ja Aristoteles korostavat, että vain kasvatuksen kautta tulee kunnon kansalaisia, jotka ymmärtävät pyrkiä hyvään elämään. Heikkoluonteisia ja -tahtoisia sekä pahoja ihmisiä ohjaavat huonot impulssit. He eivät osaa tavoitella järkeviä päämääriä, koska käsitys hyvästä on turmeltunut.

– Lapsen käsitys omasta hyvästä saatetaan rikkoa, jos tämä pakotetaan esimerkiksi olemaan liian kiltti tai palvelemaan vanhempiensa tarpeita; jos lasta ei nähdä tunteineen ja tarpeineen tai hänet mitätöidään. Jos lapsen tunteisiin ei reagoida, muodostuu käsitys, että hänen tunteensa ovat vääriä. Näin syntyy paha minäkuva, Björklund havainnollistaa.

Kasvatuksessa käytetään palkintoja, houkutuksia, pakkoja ja rangaistuksia. Vanhemmat päättävät lapsen puolesta, mikä on hyvää. Aikuisena kannustettava tekee itse valintansa. Kannustaminen mahdollistuu, kun se porkkana, jota yhteiskunta tarjoaa, maistuu myös kannustettavan mielestä hyvältä.
– Mikään kannustin ei auta, ellei ihmisellä ole kokemusta omasta ihmisarvosta.

Kirkon ominta alaa on ihmisarvon korostaminen. Onko kristinuskolla siis myös yhteiskunnallisesti kannustavaa vaikutusta?
– Kyllä! Minua on aina askarruttanut oikeudenmukaisuus. Tein väitöskirjani teologisessa tiedekunnassa, koska teologinen ihmiskäsitys on kestävimmällä pohjalla.

Taivaallinen me-tila

Omiin tavoitteisiin ja haluihin keskittyneestä ”minä-tilasta” voidaan siirtyä ”me-tilaan”. Siinä ihminen ottaa yhteisen hyvän toimintansa perusteeksi.

– Me-tila ei tuota automaattisesti moraalista toimintaa. Natsit toimivat me-tilassa tuhokoneiston osana. Toisaalta minä-tilaisilla toimijoilla voi olla vahvat moraaliset perustelut.

– Työssäni osoitan, mitä etuja me-tilaan kannustamisesta seuraa. Siinä saavutetaan todennäköisemmin yhteisön päämäärät, sillä pöytä on helpompi kantaa yläkertaan yhdessä. Olennaisena etuna on sitoutuminen yhteistoimintaan ja heikompiosaisista huolehtimiseen.

– Täydellinen me-tila saavutetaan kyllä varmaan vasta taivaassa…

Suomi on maailman kilpailukykyisimpiä valtioita ja koululaisten oppimistulokset parhaasta päästä. Mutta liian pitkälle viety minä-tila voi johtaa ääri-individualistiseen itsekkyyteen, sosiaalieetikko varoittaa.

– Koululaitos on äärimmäisen tehokas. Yksilökeskeisestä koulusta siirrytään tehosuorittajiksi työelämään. Onko jotakin tärkeää unohdettu? Kannustetaanko meitä tavoittelemaan vain hyviä yksilösuorituksia yhteisen hyvän sijasta?

– Ovatko yhteisöllisyyden, ihmisten läheisyyden ja luovuuden sekä henkisten ja hengellisten puolien vahvistaminen jääneet paitsioon? Jyrääkö tehokkuusajattelu vai voisimmeko yhä uskoa, että hyvinvointia tuotetaan panostamalla henkisiin arvoihin, Björklund kyselee.

Hänelle tehokkuutta tärkeämpi arvo on oikeudenmukaisuus. Ja bruttokansantuotteen kasvattamistakin tärkeämpää olisi keskittyä lasten ja nuorten kasvatukseen, jotta nämä oppisivat pitämään huolta omasta hyvästään sekä yhteisistä asioista.

– Tehoyhteiskunta tuottaa taloudellista hyvinvointia. Mutta meidän pitäisi satsata myös huolen pitämiseen toisistamme ja viettää aikaa perheidemme kanssa, kahden lapsen äiti muistuttaa.

Ihminen voidaan nähdä hyvänä

Liisa Björklund näkee, että kristillinen ihmiskäsitys ohjaa muiden hyvän huomioon ottamiseen: yksilölle annetut kyvyt on tarkoitettu toisten palvelemiseksi.

– Teen toiselle sen, mitä tahtoisin itsellenikin tehtävän… Kultaisen säännön ja lähimmäisen rakastamisen periaatteet johtavat me-tilaiseen toimintaan. Pelkkä omien tarpeiden tyydyttäminen ei ole kristillistä toimintaa.

– Ajatus heikoimmista huolehtimisesta nousee kristinuskon ytimestä. Kirkon on oltava aina vastavoima ajattelulle, joka korostaa vain tuottavuutta ja tehokkuutta, Björklund painottaa.

Kristillisessä kasvatuksessa on hänestä olennaista se, että ihminen saa kokea tulevansa täydellisesti hyväksytyksi ja rakastetuksi.

– Synnin turmelemassa maailmassakin ihminen voidaan aina nähdä hyvänä ja arvokkaana, sillä jokaisen ihmisen yhteys hyvään tulee suoraan Jumalalta. Kristillinen kasvatus voi vahvistaa tätä yhteyttä Hyvään.


Teksti Janne Villa
Kuvat Seppo Sirkka