Marianne Heikkilä ja ihmisen kokoinen muutos

Eronneiden, tahoillaan vauhdikkaiden yrittäjävanhempien tytär pitää kotia pystyssä: siivoaa ja valmistaa ruoat, hommaa lastenhoitajia. Hän kantaa huolta maailmalla työn perässä juoksevasta isästään, anarkistisesta bisnesmiehestä, ja pikkuveljen koulunkäynnistä.

Kaisu-mummo, ”elämän tärkein kasvattaja”, lähettää pojantyttärensä joka kesä rotarien ja urheilujärjestöjen leireille, jotta tämä voisi irrottautua vähäksi aikaa vastuunkantajan roolistaan kotona. Mutta leireilläkin hän asettuu aina luonnostaan luottamusmiehen tai tehotytön rooliin.

Koulun lehteä päätoimittava Manna kuuluu viiden tytön pahisjengiin. Aika kilttejä ne kaikki kuitenkin oikeasti ovat, järjestävät säpinän lomassa näytelmä- ja liikuntakerhoja, keräävät rahaa luokalle.

Kaveripiirin kirjo ulottuu sijoituskotilapsista varakkaiden suomenruotsalaisten kattohuviloihin. Ennakkoluulottomuus ihmisten suhteen juontaa juurensa sukulaisten sosiaalisesti vilkkaasta elämänpiiristä.

Yrittäjien ja julkisuuden henkilöiden värikkäissä porukoissa ja sen jälkikasvustoissa virtaa väkeä tunnerekisterin laidasta toiseen. Marianne Heikkilä näkee ihmisten menestyksen ja rikkauden riemuja ja taloudellisia sekä ihmissuhdekonkursseja seuraavia sosiaalisia romahduksia.

Joku kaipaa aina kuuntelijaa, ja lapsena hän sopeutuu siihenkin rooliin, vastaanottamaan raskaita elämäntarinoita ja tilityksiä kapasiteettinsa ylärajoilla.


POIS SUORITTAMISEN KULTTUURISTA

– Kiireiset vanhemmat olivat paljon töissä ja poissa. Minusta kasvoi klassinen ”virtahepo olohuoneessa” -lapsi, ylikiltti tyttö. Halusin niin kovasti pois siitä roolista, Marianne muistaa ja hymyilee haikeasti.

Vastuullisuuteen kiinni kasvamisessa on varjopuolensa, kun lapsi tottuu kantamaan hennoilla hartioillaan liian suurta kantamusta.

– Tukahdutat omat tarpeesi ja oman äänesi, painat taka-alalle aikuisten läheisyyden kaipauksesi ja sellaisenaan hyväksytyksi tulemisen tarpeesi. Siitä seuraa suorittamisen kulttuuri:

– Olet olemassa vain tekojesi ja toimintojesi kautta, haet niiden kautta hyväksyntää. Kiireen maailmaan eksyvä on koko ajan tekemässä jotakin tärkeää. Hän ei voi levätä laakereillaan, sillä sadasta teosta ehkä kaksi johtaa edes pieniin maailman muutoksiin – ja kiitoksiin.

– Olen yrittänyt päästä eroon suorittamisen kulttuurista ja hyväksynnän hakemisesta. Tämä ei tarkoita, että haluaisin keskittyä vain itseeni ja unohtaa muiden ongelmat, vaan ettei minun tarvitse tehdä sen enempää kuin mihin resurssit riittävät. Loppuelämäni ei voi mennä niin, että minulla on aina valtavasti liikaa ylimääräisiä töitä, pohtii Marianne Heikkilä.


KAPINA MAALLISTA MAAILMAA VASTAAN

Töitä Marianne Heikkilä opetteli tekemään Roswitha-äitinsä mallitoimistossa. Hän osallistui mallien koulutukseen ja teki mallinkeikkoja. 16-vuotiaana nuoren kaunottaren kesä meni Pariisissa, mutta mallimaailma huumeidenkäytön kaltaisine lieveilmiöineen ei ollut Mariannea varten.

Rippileiriltä lähtien hän oli kiinnostunut kristinuskosta, mihin vaikutti ”varmaan alitajuisesti” myös äidin uskoontulo Billy Grahamin Suomen vierailulla.

– Kiersin parhaan ystäväni kanssa tutustumassa uskonnollisiin liikkeisiin. Ripariaikoina viihdyimme viidesläisissä piireissä, kuten Kansan Raamattuseurassa. Muistan evankelioivia ja palavia puhujia, esimerkiksi Ilkka Puhakan.

– Hengellinen elämysmatkailuni oli myös kapinaa sitä hyvin maallista maailmaa vastaan, josta itse ponnistin.

Lapsesta lähtien tutuksi tullutta julkkismaailmaa nuori kristitty ei jättänyt. Sujuvapuheista ja kameraa pelkäämätöntä neitoa pyydettiin töihin Ylen lasten- ja nuortenohjelmien toimitukseen.

Marianne Heikkilä veti myös aikuisten tv-sarjoja. Niillä hän rahoitti vuonna 1989 alkaneet teologian opintonsa. Opiskeluvuodet olivat elämän vapainta aikaa, jolloin vastuun taakat eivät painaneet liiaksi.

– Puhun usein miehelleni kaihoisasti Etsijä-ajoista. Etsijä-lehden ympärille kerääntyneessä opiskelijaporukassa annoimme ajatusten virrata ja toteutimme luovuuttamme erilaisissa tempauksissa.

– Puhtaasta tekemisen ilosta tehdyistä hommista ei saatu rahaa, eikä me mietitty, mitä mikäkin juttu tuottaisi taloudellisesti. Elämässä oli huoletonta kepeyttä, mikä tässä keski-ikäisessä oravanpyörässä ei ole mahdollista.

Marianne Heikkilä näkee, että protestanttisessa yhteiskunnassa ihminen lunastaa kunnollisuutensa tekemällä mahdollisimman paljon töitä.

– Arvostan entistä enemmän opiskelija-aikojen viisasta joutilaisuutta ja pysähtymistä olennaisten kysymysten äärelle. Ehdimme silloin olla aidosti läsnä hetkissä. Haluan opetella loppuelämäni sellaista läsnäolon todellisuutta, josta epäolennaiset asiat on karsittu ja on aikaa ajatella, mihin on menossa.


LAPSIIN EI VOI SATSATA LIIKAA

Vuonna 1996 Marianne Heikkilä sai vihkimyksen sekä papiksi että avioliittoon muusikko Ismo Heikkilän kanssa. Hän toimi seurakuntapappina Vantaalla ennen siirtymistään Kirkkopalveluiden viestintäpäälliköksi.

Esikoispoikansa kanssa tuore äiti oli kotona puoli vuotta, sitten kiireinen työ vei mennessään. Kun tytär syntyi, uranainen halusi tehdä kaiken toisin ja jäi kotiin neljäksi vuodeksi.

– Taloutemme oli tiukalla, mutta halusimme satsata perheen tulevaisuuteen ja kasvaa läsnä oleviksi vanhemmiksi. Yritän edelleen antaa lapsille paljon aikaa. Joudun työni takia matkustamaan ja edustamaan, mutta jätän kaikki kissanristiäiset väliin.

– Työn ja perheen yhteensovittamiseen ei ole täydellisiä ratkaisuja. Onneksi hyvä mieheni on mahdollistanut sen, että olen voinut hoitaa työni. Mutta kyllä me käymme jatkuvasti keskustelua siitä, kenen menot ovat tärkeimpiä.

Marianne Heikkilä on työskennellyt viime vuodet Kirkon Ulkomaanavun johtotehtävissä. Nyt sidosryhmäjohtaja vastaa varainhankinnasta ja suhdetoiminnasta. Hän on uudistanut järjestönsä varainkeruuta niin hurjalla sykkeellä, että loivaliikkeisempiä on hirvittänyt, mutta joka vuosi kasvaneet keräystulot ovat puhuneet puolestaan.

– Kun luennoin vapaaehtoistyöstä, naiset oivaltavat ensimmäisinä, että eihän ulkomailla elävien ihmisten auttaminen vaadi mitään uutta ja ihmeellistä heräämistä. Kysymys on vain auttamisen vaikutuspiirin laajentamisesta.

Perheeseensä keskittynyt ihminen voi tukea samaan aikaan esimerkiksi äitiään ja ystäviään. Myös naapurustossa ja tuttavapiirissä voi vaikuttaa positiivisesti asioihin. Yhteiskunnan ja seurakunnan valveutunut jäsen rakentaa osaltaan Suomea ja kirkkoa ja niiden kautta Eurooppaa. Seuraava askel on toimia kaukaisten, apua tarvitsevien lähimmäisten puolesta.

– Kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin teot kuin tekemättä jättämiset. Välinpitämättömyys omien lasten kasvua kohtaan kostautuu tulevaisuudessa konflikteina siinä missä maailman köyhimpien lasten unohtaminenkin.


SÄÄLITTÄVÄT KYYNIKOT JA LAISKAT NIHILISTIT

Selvittyään tsunamin jälkien korjaamistyöhön keskittyneestä vuodesta 2005 Marianne Heikkilä matkusti Afrikkaan. Hän näki puolialastomia ja nälästä pullottavavatsaisia lapsia. Hän kuunteli aamusta iltaan raiskattujen naisten kauhutarinoita ja meni itse – kerrankin – sanattomaksi.

Kerran Marianne majoittui lapsisotilaiden valtaaman kylän kupeessa.

– Paikka oli kuin Danten helvetti. Kaksi tuhatta täysin hiljaista ja apaattista ihmistä odotti apua. Vähän matkan päässä ihmisille oli jo järjestetty vähän työtä, kuokkia ja siemeniä, ja heissä oli herännyt toivo; lapset leikkivät ja iloitsivat. Tajusin, että auttamistyö on jokaisen inhimillisen ihmisen velvollisuus.

– Matkoilla kävi joskus mielessä, onko Jumala hylännyt nämä kylät ja kuolevat ihmiset – voinko edes uskoa hänen olevan olemassa. Sitten ymmärsin, että Jumala on olemassa juuri siellä, missä me pystymme auttamaan edes yhtä ihmistä elämään hänen antamansa uskon, toivon ja rakkauden avulla.

Vastuunkantamisen harjoittelu tarkoitti Marianne Heikkilälle joskus raskasta tietä, mutta kun sen suunta kirkastui, moni aiempi yritys ja erehdys kääntyivät voimaksi. Takavuosien kiihkeä merkityksellisen elämän etsintä ei jäänyt tyhjäksi puheeksi. Jokaiselle päivälle löytyi tarkoitus.

Se ei löytynyt suurista elämänviisauksista tai uskonopillisista oivalluksista, vaan vaikuttamisesta lähimpien perheenjäsenten ja joidenkin kaukaisten lähimmäisten elämään: Minä, länsimainen individualisti, olen olemassa myös muita varten…

– Kyynikko voi sanoa, että yksi ihminen voi auttaa vain mitättömän vähän. Mutta minä olen nähnyt tapahtuvan monia yhden ihmisen kokoisia muutoksia, ja se on joka kerta yhtä suuri ihme ja kiitollisuuden aihe.

– Nautin siitä, että saan olla työssäni mukana merkitykselliseltä tuntuvassa hyvän tekemisen ketjussa. Ihminen näivettyy sisältä, jos hän valitsee helpoimman tien: nihilistisen kyynisyyden ja kriittisyyden suhteessa kaikkiin hyvin tekoihin. Se on säälittävää henkistä laiskuutta.

– En ymmärrä elämää, jossa ihminen elää vain itselleen. Ja miten kukaan voi väittää uskovansa Jumalaan – kaiken elämän ja rakkauden lähteeseen – ellei hän auta toisia apua tarvitsevia ihmisiä? kysyy Marianne Heikkilä.

TEKSTI: JANNE VILLA
KUVAT: JANI LAUKKANEN