Mielen puhtautta pitää varjella

 

Reetta Meriläinen, 59, on evakkoperheen tytär Polvijärveltä. Rauhallisesta maalaismiljööstä on jonkin verran matkaa pääkaupungin ytimessä sijaitsevan Sanomatalon seitsemänteen kerrokseen ja sen hektiseen uutismaailmaan.

 

Vikkeläliikkeinen karjalainen on luonnehtinut itseään hyvin suorapuheiseksi ja todennut olleensa ensimmäisinä päätoimittajavuosinaan kuin norsu posliinikaupassa.

 

Korkean aseman joillekin suomasta ylpeydestä ja ylimielisyydestä hän ei anna merkkiäkään. Karjalanpiirakkaa tarjoava lasitalon emäntä vaikuttaa välittömältä ja sydämelliseltä naiselta. Monen matalalentoa muistuttavan vuoden jälkeen hän tuntuu yhä tietävän, mistä on tullut ja minne on menossa.

 

 

Tähtitytöstä taistolaiseksi

 

– Vietin tyypillistä maalaislapsen elämää. Vanhempien kanssa käytiin kirkossa, ja olin myös pyhäkoulussa sekä seurakunnan tyttökerhossa, jonka nimi oli Tähtitytöt, Reetta Meriläinen hymyilee hengellisestä taustastaan kertoessaan.

 

Kristinusko oli lapsuudenkodissa luonteva pohjavire, siihen ei liittynyt mitään pelottavaa tai pakottamista.

 

– Usko auttoi vanhempia kestämään sodan kovia kokemuksia ja suuria suruja. Se heijastui myös siihen, miten hienosti he kohtelivat ihmisiä, mukaan lukien omat lapset. He osoittivat käytöksellään, mikä positiivinen merkitys uskolla voi olla, ja se onkin varmaan kestävin tapa välittää tällaisia arvoja lapsille.

 

– Kotonamme eli voimakas auttamisen ajatus. Sitä vähää, mitä oli, jaettiin. Äiti tarjosi kodittomille ja syrjäytyneille syötävää ja joskus pikkutöitä, joista saattoi antaa vähän rahaa. Veimme heille joulupaketteja.

 

– Isä sanoi aina, ettei ihminen ole koskaan liian pieni puhuakseen totta. Äiti opetti, ettei ihminen ole koskaan liian köyhä auttaakseen muita. Opit eivät olleet vain sanoja vaan ne pantiin toteen.

 

Reetta Meriläinen omaksui Jumalaan uskomisen ja hengellisen sfäärin ymmärtämisen. Hän arvioi saaneensa kotoa myös yhteiskunnallisen omantunnon.

 

Nuori valtiotieteen opiskelija, sittemmin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulun kasvatti syttyi 1960–70-lukujen vaihteessa sosialistisen opiskelijaliikkeen oppeihin. Hän halusi auttaa hätää kärsiviä.

 

– Tämä kuulostaa äärettömän naiivilta, mutta yritin oikeasti sovittaa yhteen kristinuskon ja sosialismin. Kelmeän jälkiviisauden valossa se oli tietysti mahdoton ajatus, kun toinen on lähtökohdiltaan hengellinen ja toinen ateistinen ja materialistinen katsomus. Eikä se onnistunutkaan.

 

– Suomut putosivat silmiltäni, kun matkustelin työni puolesta maissa, missä näkyi pelkkiä pieleen menneitä sovelluksia sosialismin teorioista.

 

 

Sanomalehti ei ole saarnastuoli

 

Reetta Meriläinen tottui tiukan miesvaltaisessa ympäristössä pärjäämiseen työskennellessään kymmenen vuotta urheilutoimittajana.

 

Vuonna 1991 hänet pyydettiin Sanomien toimittajakoulun johtajan virasta Helsingin Sanomien (ensimmäiseksi naispuoliseksi) päätoimittajaksi.

 

Kirkollisissa piireissä Hesari on herättänyt toisinaan voimakkaita tunteita kristinuskoon penseästi suhtautuvilla kirjoituksilla. Nuoren Suomen ytimessä -kirjan (1994) kansiin tallennettu tosiasia onkin, että ex-päätoimittaja Simopekka Nortamo ja konsernin pääomistaja Aatos Erkko jatkoivat tietoisesti Päivälehden ”pappisvallan vastaisella” linjalla.

 

Herrat kritisoivat sitäkin, että lama-aikana lehtien palstoilla ”uskontoihin ja uskomuksiin liittyvät puoliromanttiset uutiset saavat tilaa ja näyttävyyttä”.

 

Viime vuosina Hesarin uskontoa käsittelevät jutut ovat muuttuneet monipuolisemmiksi, tasapuolisemmiksi ja neutraalimmiksi.

 

– Meidän on otettava lehtenä huomioon, että 80 prosenttia kansasta kuuluu kirkkoon eikä kysymyksessä ole mikään marginaalinen elämänalue, vaan ihmiset tarvitsevat siihen liittyvää asiallista tietoa.

 

– Mutta eivät meillä ennenkään ole päätoimittajat tai Erkko kulkeneet toimittajien selän takana vahtimassa, mitä mistäkin kirjoitetaan. Joskus on tietysti tapahtunut, että kun toimittajan oma ennakkoasenne on kovin voimakas, niin tasapuolinen aiheen käsittely ei onnistu, Reetta Meriläinen myöntää.

 

Hän huomauttaa, ettei aatetaustaltaan liberaali ja moniarvoinen lehti voi esiintyä minkään kirkkokunnan äänitorvena. Siksi lehdessä ei julkaista raamatunjakeita, kirkollisia kolumneja tai ”päivän sanoja”.

 

– Tämä on yleislehti eikä saarnastuoli.

 

– Sen verran saan kai kuitenkin kehua lehteämme, että kyllä meillä on esimerkiksi sunnuntaisivuilla, kotimaan uutissivuilla ja joissakin kirja-arvosteluissa myös syvälle menevää ja fiksua uskonnollisten teemojen käsittelyä.

 

 

Pyhä puhuu luupäälle
luonnossa ja musiikissa

 

Raskaan työn vastapainoksi päätoimittaja harrastaa kestävyysliikuntaa ja penkkiurheilua. Hän on juossut yhdeksän maratonia. Vaikein niistä, tuskallisessa vatsataudissa läpi taisteltu, kuvaa naisen luonnetta:

 

– Nesteet eivät imeytyneet ja jalat kramppasivat, mutta sinnittelin maaliin! Jo juoksuun lähtö oli siinä kunnossa tosi typerää, mutta olen luupää. Itsesuojeluvaisto ei ole koskaan ollut vahvimpia piirteitäni, mistä tämä ammatinvalintanikin on varmaan merkki, Reetta Meriläinen nauraa.

 

Juoksun harrastaja viihtyy metsissä ja meren rannoilla. Luontoon ja yksinäisyyteen hakeutumiseen liittyy pyhän ulottuvuus.

 

– Luonnossa törmään kaikkialla läsnä olevaan Jumalaan, joka on rakentanut meistä omia kuviaan. Luonto on suuri Jumalan olemassaolon ilmentymä, joka puhuu hänen suullaan voimakkaasti monille meistä.

 

– Mielen puhtautta pitää varjella; aina välillä on tarkistettava, kuinka rehellinen on omaa itseään, toisia ja Jumalaa kohtaan. Siksi itselleen on suotava lepoa, rauhaa ja hiljaisuutta. Mielen on saatava kaiken arkisen tauhkan alta tilaa miettiä tärkeimpiä asioita, päätoimittaja pohtii.

 

Korkeimman kuuntelua tapahtuu myös musiikin äärellä.

 

– Hyvyyden, kauneuden ja Jumalan kohtaamista ei ole älyllistä sitoa yhteen asiaan, mutta minulle nimenomaan hyvä klassinen musiikki tarjoaa mahdollisuuden kokea pyhän olemassaolo.

 

– Joidenkin nykysäveltäjien melskettä ja menoa sisältävistä teoksista on tosin vaikea löytää pyhää. Se saattaa johtua siitä, että minulla on niitä sovinnaisempi maku.

 

 

Oma napa ei riitä

 

Päätoimittaja on hyvin informoitu kristillisistä kysymyksenasetteluista. Hän seuraa hengellistä kirjallisuutta ja tapaa inspiroivia kristinuskon asiantuntijoita, joiden usko yhdistyy syvälliseen ajatteluun.

 

Jo nuoruuden sosialistiset pohdiskelut opettivat, ettei olennaista ole hienojen teorioiden tuntemus vaan se, muuttuvatko kauniit ajatukset teoiksi. Hengellistä kilvoittelunsa seurauksena Reetta palaa yhä uudelleen samaan kysymykseen: Kuinka voisin jakaa enemmän siitä hyvästä, mitä olen saanut?

 

Hän osallistuu kehitysyhteistyöhön liittyvään kummilapsityöhön, Kirkon Ulkomaanavun yhteydessä toimivaan Naisten pankkiin ja erinäisiin keräyksiin. Arjessa ”pienimuotoinen lähiauttaminen” on lastenlasten hoitamista ja ”kun jossakin tarvitaan apua, yritän mennä mukaan”.

 

– Kun ihminen on tyydyttänyt omat perustarpeensa, hänelle nousevat esiin henkisemmät tarpeet. Useimmilla meistä on tarve suuntautua johonkin muuhunkin kuin mitä tämä materialistinen maailma tarjoaa. Nykyään tämä ei tapahdu välttämättä uskonnon kontekstissa.

 

– Pahoin pelkään, että uskonnollista tyhjiötä täyttävät kvasipsykologiset itsensä kehittämisohjelmat, joilla yritetään rakentaa onnellisempia ja parempia ihmisiä. Ohjelmissa saattaa olla ihan hyvä tarkoitus, mutta eivät ne kovin syvällisiä yleensä ole vaan pikemminkin kikkakokoelmia.

 

– Nämä itsensä kehittäjät lähtevät usein liikkeelle omasta itsestään ja jäävät pyörimään oman navan ympärille. Mutta onkohan omasta navasta elämän keskipisteeksi?

 

 

Etsijöitä kivisellä tiellä

 

Reetta Meriläinen on havainnut sekä hengellisen etsinnän että eksyksissä olon lisääntyneen. ”Hyvin yllättävissä porukoissa” syntyy uskonnollisia kysymyksiä varovasti kiertäviä keskusteluita.

 

– Moni sanoo haluavansa löytää jotakin suurempaa, muttei tiedä mistä. Usein kuulee, että eihän tämä kuluttaminen ja arkisten asioiden perässä juokseminen voi riittää elämän sisällöksi.

 

Jos keskustelu kulkee luonnostaan siihen suuntaan, hän saattaa ehdottaa, voisikohan toinen löytää kristinuskon suunnasta etsimäänsä.

 

– Se ei ole mitään evankelioimistyötä, vaan aivan normaalia keskustelua, jossa ihmiset miettivät, mistä löytyisi jotakin hyvää, minkä varassa jaksaa elää.

 

Reetta Meriläisen mielestä kristinuskon ilosanoman ydin liittyy armoon ja anteeksiantoon. Synti ja syyllisyys ovat saman asian toinen puoli.

 

– Syntiä ei tarvitse hyssytellä ja yrittää lieventää yleispsykologiseksi mössöksi. Jos joku asia on väärin, se pitää uskaltaa sanoa. Kun ihminen sitten katuu ja tunnustaa tehneensä väärin, hänelle on tarjolla armoa ja anteeksiantoa.

 

– Häpeän tunnekin on toisinaan äärettömän tervetullut. Se varmistaa että ihminen oppii jotakin. Minulla on kokemusta sekä synnistä ja häpeästä että armosta ja anteeksiantamuksesta. Kaikki ne ovat loppujen lopuksi olleet opettavaisia kokemuksia – vaikkakin kivuliaita.

 

Teksti: Janne Villa

Kuva: Jani Laukkanen