Mies ja torvi

Junnu Aaltosen saksofoni ja huilu ovat soineet lukemattomien suomalaisten artistien levyillä, ja lisäksi Aaltonen on tullut tunnetuksi Heikki Sarmannon ja Edward Vesalan jazzyhtyeissä sekä Tasavallan presidentti  -bändissä. Aaltosen omintakeiseen soundiin ja soittotyyliin on selkeä selitys.

– Olen aina joutunut soittamaan veitsi kurkulla.

Vahingossa muttei sattumalta

Junnu Aaltosen tarina ei ala niin kuin monella muulla muusikolla. Häntä ei viety kuusivuotiaana pianotunneille vaan poikakotiin, josta hänet lähetettiin viimeisellä junalla Ruotsiin sotalapseksi keväällä 1944. Aaltonen oli silloin kahdeksanvuotias.

Toisin kuin monet muut sotalapset Aaltonen ei muista katkerana kokemuksiaan Ruotsissa, sillä hänen elämänsä alkoi kunnolla vasta siellä. Musiikki ei tosin kuulunut Aaltosen lapsuuteen millään lailla, mutta se kiehtoi häntä. 14-vuotiaana hän opetteli soittamaan kitaraa sen verran, että pystyi soittamaan ja laulamaan kupletteja paikallisissa kissanristiäisissä kotikonnuillaan Inkeroisissa.

Samoihin aikoihin Aaltonen aloitti kokopäiväisen tienaamisen. Hän teki raskasta työtä sahoilla, tehtailla ja maatiloilla Suomessa ja Ruotsissa. Tienesteillä hän osti ensimmäisen saksofoninsa 18-vuotiaana.

– Katsoin saksofonisoitto-oppaasta, miten saksofoni kootaan, ja opettelin nuotteja.

Parin vuoden kuluttua Aaltonen puki päälleen harmaan asun ja astui valtion palvelukseen. Armeija aiheutti soittoharrastukseen pitkän tauon.

– Myin torven armeijan jälkeen, koska soittamisessa ei näyttänyt olevan tulevaisuutta. Palasin Ruotsiin töihin.

23-vuotiaana Aaltonen oli taas Suomessa, kun Heikki Rosendahlin tanssiorkesteri etsi baritonisaksofonistia. Aaltonen ilmoittautui yhtyeeseen ja meni tehtaaseen ansaitsemaan soittimen ostoa varten. Muusikkoa hänestä ei kuitenkaan koskaan pitänyt tulla.

– Tein raskasta työtä, joka vei kaiken herkkyyden sormista. Minulla oli kuulovika, ja olin liian vanha. Eikä minua ollut kukaan opettanut soittamaan.

Junnu Aaltonen ei usko sattumaan. Jumala ei pyörittele taivaassa käsiään ja ihmettele, miksi Junnulle näin kävi. Kaikki elämänvaiheet kuuluvat Jumalan suunnitelmiin. Myös se, kun joku sanoi Aaltoselle, että Sibelius-Akatemiaan voi pyrkiä syksylläkin.

– Olin soittanut huilua vuoden, osasin Mozartin yhden huilukonserton. Jotain soitossani kai oli, koska pääsin sillä sisään.

Näyttelijä ja saarnamies

Sibelius-Akatemiassa Aaltonen sai soitettavaksi niin vaikeita kappaleita, että hän joutui tekemään tosissaan töitä läpäistäkseen tentit. Aaltonen harmitteli usein sitä, että soittotaitoa ei ollut juurrutettu häneen jo pienenä. Kuitenkin hän on myöhemmin huomannut, että aikuisiällä opettelulla on ollut tärkeä merkitys hänen muusikonuralleen. Se on luonut pohjan Aaltosen tunnistettavalle ja ainutlaatuiselle soitolle.

– Jouduin keksimään itse soittotekniikan ja tavan tulkita. Heittäydyin kappaleisiin totaalisesti, koska en selvinnyt soittamalla vain ”vasemmalla kädellä”, vähän sitä ja vähän tätä.

Aaltoselle kehittyi voimakas ja syvällinen draaman taju, mikä kuuluu hänen soitossaan.

– Soittajana koen olevani näyttelijä ja saarnamies. Musiikki on minulle tunteiden jatke ja viestin kuljettaja. Minulla on aina sanottavaa soitossani.

Aaltonen on saanut paljon palautetta siitä, että hänen soittonsa on vaikuttanut ihmisiin jopa elämää mullistavasti. Kun Aaltonen viime keväänä sai Säveltaiteen valtionpalkinnon, eräs lautakunnan jäsenistä tuli kiittämään, koska Aaltosen soitto on merkinnyt hänelle paljon. Palkinnonjakotilaisuuden kiitospuheessa Aaltonen totesi:

– Taiteen voima muuttaa pahatkin asiat positiiviseksi voimaksi, joka voi jalostaa sekä tekijää että kokijaa. Taide voi tehdä autettavasta auttajan.

Musiikki pelasti nuoren Junnu Aaltosen elämän. Hän puhalsi pahat asiat torveen. Mitä tuli toisesta päästä pihalle? Taidetta, joka on auttanut monia ihmisiä erilaisten elämänkohtaloiden keskellä.

– Rikkinäisyys on voima, jonka avulla voi ymmärtää toisia rikkinäisiä.

Pari vuotta sitten Aaltonen oli mukana rukousta käsittelevässä paneelissa. Hänen piti olla vain soittamassa, mutta keskustelun aikana Junnun käteen lyötiin mikrofoni. Hänen mieleensä tuli Psalmi 51, ja Aaltonen huomasi sanovansa:

– Minut säröillä olevan hän rikkoi voidakseen eheyttää minut.

Lause tuli eletystä elämästä. Aaltonen on pohtinut paljon murtuneisuutta, koska hänetkin on moneen kertaan särjetty.

– Jumala on rikkonut väärät kuvitelmat itsestäni ja eheyttänyt väärät kuvitelmani hänestä. Ja jonka Jumala on rikkonut, sitä ihminen ei enää voi rikkoa.

Valttikorttina Ristikuningas

Junnu Aaltonen on aina ollut etsijä, mutta ennen vuotta 1986 Jeesus ei liittynyt hänen löytöretkilleen. Jumala alkoi kuitenkin puhua Junnun vaimolle, joka tuli uskoon. Yhtenä kauniina päivänä Junnu tajusi itsekin rakastuneensa Jeesukseen.

– Tunne oli samanlainen kuin rakastuessani vaimooni. Kuitenkin olen ollut uskossani aina jalat maassa.

Samoin kuin soitossaan Aaltonen on myös uskossaan maanläheinen. Kristillisyys tulee ilmi käytännön elämässä.

– Armon vastaanottaminen on kuin saisi käteensä ison setelin. Edelleen on nälkä, ellei seteliä laiteta käyttöön ja vaihdeta leipään.

Raamattuakin Aaltonen lukee käytännönläheisesti. Hänen tärkein kysymyksensä Raamatulle on: Mitä tämä tarkoittaa minun elämässäni?

– Kun pyydän Jumalalta, että paranna jalkani, mitään ei yleensä tapahdu. Mutta kun kysyn, mitä joku asia tarkoittaa minulle, vastaus on tullut nopeasti.

Saman kysymyksen Aaltonen kysyy elämän myötä- ja vastamäissä, joita on matkalla ollut. Aaltonen on viettänyt paljon aikaa hengellisessä erämaassa. Hänestä on tuntunut siltä, että Jumala ei kuule, mutta kuitenkin Jumala on pitänyt kiinni.

– Jumala on riiputtanut minua huilusta. Aina on joku pyytänyt soittamaan huilua hengelliseen tilaisuuteen, usein rukoushetkiin taustamuusikoksi.

Erämaassa Aaltonen on tehnyt merkittäviä löytöjä itsestään ja Jumalasta. Maan alle vaipuessaan hän on kuullut Jumalalta salaisuuksia, jotka muuten olisivat jääneet kuulematta.

– Olen ällistynyt siitä kiinnostuksesta, jota Jumala osoittaa minua kohtaan tuodessaan esiin asioita minun pimeydestäni.

Erämaassa Aaltonen on tajunnut oman rajallisuutensa. Turvan täytyy olla itsen ulkopuolella.

– Elämä on välillä kuin korttipeliä. Kädessä ei ole kuin yksi kortti, johon on pakko luottaa. Ristikuningas. Muuta ei ole.

Aaltonen vertaa kristillisyyttä soittotaitoon. Molemmat vaativat kehittyäkseen kokemusta, paljon myös vastoinkäymisiä.

– Raamatunkin voi opetella nopeasti, mutta hengellinen kehitys ei mene samassa tahdissa. Samoin armolahjoja saanut ihminen voi luulla, että on kasvanut uskovana muiden yläpuolelle. Kuitenkaan armolahjat eivät muuta sydäntä. Se on eri prosessi.

Aaltosen mielestä seurakunnan pitää olla ”pahempi” paikka kuin maailman. Sillä jos ihminen asuu keitaalla, hän ei koskaan kohtaa avuntarvitsijoita.

– On äärettömän rankkaa joutua keitaalta erämaahan.

Yli viisi vuotta Aaltonen on pitänyt hengellistä päiväkirjaa, josta hän voi seurata omaa kasvukertomustaan ja lukea aforistisia mietelmiään vuosien varrelta.

”Se saa Jumalalta, joka on paikalla.”

”Muutos ei tapahdu sanomalla ´ei´ nykyiselle vaan ´kyllä´ tulevalle. Ei kielto vaan mielenmuutos.”

”Tunteiltaan kypsä ei tee päätöksiä tunteiden pohjalta.”

”Pahinta ei ole se, mitä minulle on tehty, vaan mitä sydämeeni on jäänyt.”

Aaltonen kirjoittaa päiväkirjaansa yön pitkinä ja pimeinä tunteina, kun muu Martinlaakso nukkuu. Ympärillä on hiljaista, joten ajatukset on helppo kuulla.

Elokuun puolivälissä Aaltonen on taas yöllä hereillä, mutta silloin hän soittaa. Lohjan Vivamossa järjestetään 14.-16.8. kristillinen taidetapahtuma Uskon yö, jossa Junnu Aaltonen esiintyy yhdessä kanteletaitelija Ritva Koistisen kanssa. Aaltonen pitää yöstä, koska silloin valonlähde näkyy paremmin.

– Pimeys joutuu aina väistämään valoa. Mene vaikka pimeään huoneeseen ja sytytä tulitikku. Pimeys ei voi mitään.

Teksti: Kalle Vaismaa

Kuvat: Jani Laukkanen

Kristillinen taidetapahtuma Uskon yö on Lohjan Vivamossa 14.-16. elokuuta. Tarkemmat tiedot tapahtumasta löytyy osoitteesta www.uskonyo.fi