Moottoripyörän päällä ihmettelee hyvin

Joka armas kevät Risto Lindstedtin pää alkoi kääntyillä villisti kadulla.
– Hyvä etten kuolannut niiden perään…

– Viimein vaimo kimpaantui oikeasti. Hän ei enää jaksanut seurata hengenahdistusta muistuttavia kohtauksiani, vaan käski suorin sanoin minua seuraamaan viettejäni ja hankkimaan oman, Risto tunnustaa istuessaan yksin kodissaan Helsingin Oulunkylässä.

Kotitontun ja pyhimyksen miksaus

Ja niin Risto Lindstedt sai viimein voiman toteuttaa haaveensa, rakkaan vaimon suosiollisella avustuksella. Hän hankki moottoripyörän, harrikan.

Joku saattaisi kuvitella kyseessä olleen viidenkympin villityksen. Mutta perustelut prätkän hankkimiseksi olivat hurskaat ja jalot. Ajamisen ilo kuulostaa näet kuin taivaan esimaulta:

– Ajajan kaikki aistit on synkronoitu yhteen. Tämän syksyn viimeisillä lenkeillä, kun vanhoja taloja piirittävät vaahterat leimusivat täydessä loistossaan, koin absoluuttista kauneutta, joka sai melkein itkemään, Risto Lindstedt hehkuttaa.

Hänen kirjastaan Moottoripyörä ja miehen mieli selviää, miten ajoharrastus auttaa keski-ikäistä eheytymään. Yhtenäkin vaikeana kesänä ”myötätunto, kärsivällisyys, toiveikkuus ja rohkeus uusien aamujen auetessa olivat ulosmitatut moneen kertaan. Olin itseltäni salaa kehittelemässä arkipyhimysroolia, jonkinlaista kotitontun ja Franciscus Assilaisen miksausta. Sädekehä olisi varmaan löytynyt Tiimarista.”

Oli korkein aika päästä tien päälle.

”Minä Itse” kutistuu kalmistossa

Suomen Kuvalehden toimittajana yli 30 vuotta työskennellyt Risto Lindstedt on ajomatkoillaan etsiytynyt erityisen ahkerasti hautausmaille. Niiden kauneus vetää häntä puoleensa; hiljaisuudessa on harmoniaa, joka säätää miehen päätä oikealle kohdalleen.

– Kalmistoissa käynnit ovat mielenterveyden luomuhoitoa. Hietakäytävillä karisee turha tärkeily, ja mittasuhteiden taju lisääntyy. ”Minä Itse” kutistuu, ja on helpompi hyväksyä, että elämän imperatiivi on tilapäisyys.

Väliaikaisuuden tajuaminen tuottaa toisille eksistentiaalista ahdistusta.

– Minulle se on vapauttavaa. Siinä on syvää anteeksisaamisen fiilistä. Kun tajuat olevasi kohta hiekkahoidossa, ei se saa ajattelemaan, ettei tässä ole enää millään mitään väliä, vaan tunne on – armollinen. En keksi parempaakaan sanaa kuin ”armo” kuvaamaan tätä kokemusta.

Jotta näin voi kokea, täytynee tilien olla suhteellisen selvät itsensä ja Luojansa kanssa?
– Toivon niin, että kokemukseni voisi olla heijastumaa tästä.

– Maailman menoa seuratessa tulee usein surullinen olo, kun katsoo miten ihmiset riehuvat. Joskus tekisi mieli kysyä, että tajuatko lopputuloksen, ja mitä olet valmis maksamaan elämäsi lyhyydestä ja ainutkertaisuudesta.

Iloitkaa aina ja ihmetelkää!

Toimittaja kertoo juttumatkastaan Italiassa, missä hän kierteli fransiskaaniluostareissa. Yli kahdeksankymppisen munkin kanssa oli ”mahdottoman mukavaa”, kun he pohdiskelivat maailman menoa vanhan luostarin sokkeloissa.

Luostarista lopulta lähtiessä munkki tuli saattelemaan pihalle, ja Risto näki miten tämä ponnisteli löytääkseen jotakin sanottavaa matkaevääksi. Hän odotti jännittyneenä, mikä mahtaa olla se elämänviisaus, joka tulee vuosikymmenet vuoren kupeessa luostarissa asuneelta ihmiseltä.

– ”Iloitkaa elämästä!” Niin hän sanoi lähtiäisiksi. Munkki oli nähnyt elämän ytimeen. Minua hänen tervehdyksensä liikutti syvästi.

Risto Lindstedt on tullut siihen tulokseen, että ilman ihmettelyä ei ole iloakaan.

Muutaman vuotta sitten hän sai isältään Pietarissa oppitunnin ihmettelystä. Isä hivuttautui katsomaan Voitonpäivän paraatia eturiviin periaatteella ”pois kainous, pois arkailu, pois vieraus, tämä päivä on nähtävä laajakangasesityksenä”.

Ortodoksikirkossakin isä oli ensimmäistä kertaa. Risto lunttasi esitteestä, että Iisakin kirkko on 101,5 metriä korkea, ja totesi puolihuolimattomasti olevansa itsekin tämän kirkon sisällä ensi kertaa. ”Miksi sinä sitten ihmettelet niin huonosti?” isä kysyi jo miehen ikään varttuneelta pojaltaan pudottaessaan katseensa alas kupolista.

– Isän kysymys iski olevaisen juurille. Hän – lähes 80-vuotias turbiininhoitaja Riihimäen sähkölaitokselta – oli aina ollut hyvin tanakasti elämän todellisuudessa kiinni. Silti hän oli meistä kahdesta se, joka oli koko päivän vastaanottanut aidosti innoissaan ja tyytyväisenä kaikkea uutta.

– Minulla ei ole koskaan ollut niin hienoa matkaseuraa. Isä osasi lumoutua kaikesta: ihmisistä, kanavista, kirkoista ja puista. Hän antoi unohtumattoman opetuksen.

Rohkeus kokea kuin ensi kertaa

Elämänsä pisimmän matkan ihminen joutuu kulkemaan itsessään epätäydellisyytensä varjo seuranaan. Matkalla olemisen perustila on keskeneräisyys, Risto Lindstedt näkee. Hän luuli pitkään, että elämä on tilapäisyytensä lisäksi loputon sarja luopumisia, niin monia asioita elämässä tapahtuu viimeistä kertaa.

”Ei se ihan niinkään mene. Elämässä tapahtuu jatkuvasti myös uusia asioita, ehkä vähäeleisesti, ehkä järistäen. Ei ilo ikääntyessä karkaa. Moottoripyöräilyn aloittaminen oli järisyttävä kokemus. Se kiihdytti sitä matkaa, jota itsessäni teen”, hän selvittää ajatuksiaan.

Moottoripyöräily auttoi näkemään, että ikäännyttyäänkin ihminen voi kokea ”asioita ja emotionaalisia fiiliksiä, jotka tapahtuvat ensi kertaa”.

Moni kadottaa tämän kyvyn; puhutaan ”paatuneista ja kyynisistä toimittajista”.

– Haluan ylläpitää ja herkistää ihmettelemisen kykyä, sillä elämä näyttäytyy siten paljon rikkaammalta. Mitä enemmän pystyt näkemään ja vastaanottamaan pieniäkin yksityiskohtia, sitä suuremmat mahdollisuudet sinulla on iloita elämästä.

– Jos ajattelet, että kaikki on jo koettu ja nähty, se on syntiä ja äärimmäistä elämän hukkaamista!, Risto Lindstedt puuskahtaa.

Hän ei ole juttujensa perusteella kuulunut koskaan ainakaan tähän syntisten alalajiin. Lindstedt ihmettelee ja hämmästelee elämän ilmiöitä uteliaana, ja ilmeisen kiitollisena kokemastaan hyvästä. Kirjoitusten sävy on humaani ja lämmin, ihmisiä ymmärtävä ja puolustava, epäoikeudenmukaisuuksia kiukulta kuitenkaan säästämättä.

Pyhäisyyden nälkä

Risto Lindstedt pyöri nuorena aktiivisesti Riihimäen seurakuntapiireissä. Kuuden pojan tiiviistä joukosta neljästä tuli teologeja. Hän muistelee lämmöllä niitä vuosia.

– Ydinjoukkomme oli hillittömän sisäänpäin lämpiävä piiri. Ei se tapahtunut pahuuttamme, että suljimme muut ulkopuolelle, vaan ymmärtämättömyyttämme.

– Seurakuntanuorten joukko oli kuin henkistä kasvua tukeva hernekeppi, jota myöten kehittyvä ihminen saattoi kasvaa. Melkein liikutuksen sekaisin tuntein olen joskus silmäillyt rippiraamattuani ja sitä käsittämättömän intensiivistä alleviivausta, jota koko kirja on täynnä.

– Kristinuskossa olen aina pysynyt, mutta myöhemmällä iällä uskooni on tullut enemmän väljyyttä. En voi sietää ehdotonta oikeassa olemista, joka kävelee muiden ihmisten yli, hän toteaa.

Sanaseppo käyttää käsitettä ”pyhäisyydennälkäinen”. Sellainen hän myöntää olleensa itsekin, vaikkei uskonnollisia kokemuksia ole etsinytkään. ”Pyhiä hetkiä” tapaa tulla moottoripyöräreissuilla.

– Kokemus harmoniasta maailman kanssa voi olla sekunnin läpihumahtava välähdys tai kestää muutamia minuutteja. Silloin tuntee olevansa täydellisesti suojassa, lähellä Jumalaa. Niitä tilanteita, joissa kokee elämän syvän ilon, merkityksellisyyden ja pyhyyden, ei voi tuottaa itse.

Risto Lindstedtille moottoripyöräily lisää iloa ja antaa puitteet Jumalan läsnäolon kokemuksille. Tämähän muistuttaa pyhiinvaellusta tai liki pyhää toimitusta?

Hilpeä moottoripyörämystikko myöntää tosiasian partaansa nauraen.

Janne Villa
Kuvat: Jani Laukkanen