Oudot kokemukset auttavat viimeisessä muutossa

Oudot kokemukset auttavat, Elina Grönlund sanoo ja uskoo, että jokainen ihminen lähtee juuri oikealla hetkellä, johon itsekin voi jollakin merkillisellä tavalla vaikuttaa.

Kuolinvuodenäyistä on tietoja jo 1920-luvulta, mutta keskustelu niiden merkityksestä kuolevalle, hänen omaisilleen tai hoitotyötä tekeville on yhä edelleen vähäistä ja vaikeaa.

– Emme osaa tunnistaa näitä kokemuksia, koska meillä ei ole niille järkiperäistä selitystä. Rationalistinen aikamme ei voi hyväksyä käsittämätöntä.

– Kuolinvuodenäkyjä saatetaan pitää hallusinaatioina ja merkkinä potilaan sekavuudesta tai dementoitumisesta. Siksi monet viestit voivat jäädä kuulematta, Elina Grönlund pohtii. Hänen mielestään nämä kokemukset kuitenkin valmistavat ihmistä kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen olotilaan, mitä sillä itse kukin ymmärtääkin.

Enkelit lentävät pimeää nopeammin

Elina Grönlund on tehnyt elämäntyönsä opetuskoordinaattorina Tampereen yliopiston lääketieteen laitoksen lääkärikoulutuksen parissa. Kuolinvuodenäkyjä tutkiessaan hän haastatteli Pirkanmaan hoitokodin sairaanhoitajia kuolevien potilaiden oudoista kokemuksista ja niiden merkityksestä hoitotyössä. Hän ei edes yritä ymmärtää tai selittää, mistä kuolevien kokemukset johtuvat.

– Ihmisen tietoisuutta ei voi selittää luonnontieteen menetelmin. Elämykset kokee aina yksilö omasta näkökulmastaan. Niihin liittyy myyttisiä, mystisiä ja uskonnollisia tapahtumasarjoja.

– Kun ihmisen elämä lähestyy loppuaan, hänessä näyttää kehittyvän erityinen tiedostamisen ja aistimisen herkkyys. Hän näyttää kuin liukuvan tämän maailman ja tulevan olotilan välillä.

– Potilas voi nähdä kauniin paikan, jonne on menossa ja josta ei haluaisi palata siellä koetun vahvan onnentunteen vuoksi. Hän voi aistia voimakkaita värejä ja valoja, joiden kuvaamiseen ei löydy kyllin vahvoja ilmaisuja. Joskus potilas voi kertoa kauan sitten kuolleiden läheisten ihmisten tai hengellisten olentojen vierailuista.

Kari Aronpuro puhuu runossaan In manus tuas Domine… enkeleistä, jotka ”lentävät pimeää nopeammin”. Runoilija jatkaa: ”Kaikki, mikä tulee ilmi on valoa.”

Elina Grönlund tietää että enkelikokemuksia on paljon. Itse hän uskoo, että enkelin näkeminen on ihmiselle onnellinen kokemus, vaikkei sellaista ole hänen osakseen koskaan tullut. Hän muistuttaa, että tuhansia vuosia vanhojen kulttuureiden keskuudessa on tunnettu samantapaisia kuvauksia kuolevien potilaiden oudoista kokemuksista.

Kansainvälisiin tutkimuksiin viitaten Elina Grönlund korostaa, ettei näissä ole kysymyksessä minkään sairauden, sydämen tai keuhkojen toimintahäiriön tai lääkityksen aiheuttama ilmiö. Myöskään sukupuolella, iällä tai kulttuuritaustalla ei ole mitään tekemistä näiden viestien kanssa.

– Potilaan kannalta saattaa olla kohtalokasta, jos oletetaan, että syynä on lääkityksen aiheuttama hallusinaatio, hän muistuttaa.

Vaikeneminen kertoo kuulijan pelosta

Elina Grönlund tietää, että kuolevia potilaita hoitavat ammattilaiset ja omaiset tekevät parhaansa vastatakseen hoidettaviensa kaikenlaisiin tarpeisiin. Potilaat kuitenkin pelkäävät puhua ja yrittäessään varovasti kertoa, he aistivat herkästi kuulijan asenteen.

– Kokemuksista kerrotaan kuin salaisuudesta. ’ Älä kerro kenellekään’, saattaa potilas sanoa, kun on luottamuksellisesti paljastanut oudon näkynsä, kuolleen äidin tai veljen vierailun.

– On hyvä muistaa, että nämä kokemukset ovat potilaalle tosia. Vaikeneminen ja niiden torjuminen kertoo lähinnä kuulijoiden omista peloista, joita outojen ilmiöiden äärellä tunnetaan.

– Potilas itse on uniensa ja näkyjensä paras tulkki, Elina Grönlund sanoo.

– Lähellä elävät ihmiset – niin hoitohenkilökunta kuin lähiomaisetkin – voivat parhaiten auttaa kuuntelemalla ja kunnioittamalla potilaan kokemusta. Tärkeintä on oppia ymmärtämään ja hyväksymään, että kuolemaan ja sen lähestymiseen liittyy paljon käsittämättömiä asioita.

Tietysti opiskelusta ja tiedostakin on hyötyä niin omassa kasvussa kuin kuolevan kohtaamisessa. Elina Grönlund on kirjoittanut ja luennoinut paljon kuolevan kohtaamisesta terveydenhuollossa työskenteleville sairaanhoitajille, papeille ja lääkäreille

– Tätä elämän tärkeää vaihetta ei vielä voi sairaanhoitajakoulutuksessa opiskella erillisenä oppiaineena vaan lähinnä muiden oppiaineiden yhteydessä opettajan kiinnostuksesta riippuen, hän sanoo.

Hän tietää, että kuolinvuoteen oudot kokemukset saattavat usein liittyä hengellisiin uskon kysymyksiin, mutta se ei tee niistä puhumista välttämättä yhtään helpommaksi.

Itse hän sanoo löytäneensä hengellisen kotinsa katolilaisuudesta.

Kerjäläisen käsi näytti suunnan

”Pieni ryppyinen kämmen/sormet koukistuneina/ kuin astiaksi.” Elina Grönlund on kuvannut uskonratkaisuaan runossa Kämmenellä, jonka hän on julkaissut kokoelmassaan Siniset ovet. Siihen liittyy tärkeä muisto Portugalista.

– Olin Portugalin matkoillani päässyt tutustumaan katolilaisuuteen. Siinä oli jotakin lämmintä ja sydämellistä. Kun menin toisen kerran kirkkoon, minut muistettiin ja minua tultiin tervehtimään.

– Kristuksen rauhan toivotus ja toinen toisensa auttaminen teki minuun syvän vaikutuksen.

– Tapasin kadulla kerjäläisen ja näin hänen avoimen kätensä, se käsi näytti minulle suunnan.

– Kotiin palattuani hakeuduin täällä Tampereella katolisen kirkon opetukseen, ja runsaan vuoden kuluttua minut otettiin kirkon jäseneksi. Olen tuosta ajasta ja noista ihmisistä kiitollinen. En tiedä, miten minun olisi käynyt, jollen olisi saanut tukea ja voimaa, mikä antoi minulle keinoja käsitellä elämäni vaikeita asioita.

– Olin jo sairaanhoitokoulun aikana tuntenut, että minulta puuttui jotakin, etsin jotakin… Minulla oli ihan tavallinen perusluterilainen koti. Äidinkään kanssa emme puhuneet uskosta, vaikka tiesin, että hän rukoili. Usko oli jotenkin taustalla.

– Äidin viimeisenä iltana kysyin, haluaisiko hän minun laulavan jotain. Lauloin hänelle Levolle lasken Luojani. Se oli kuin kehtolaulu, jonka jälkeen hän nukkui pois.

– Ajattelen, että hän halusi lähteä minun läsnä ollessani. Hän valitsi itse kuolemansa hetken, sillä hän tiesi, että minua tultaisiin hakemaan puoli yhdeksältä. Ja kuolema tuli 20.20.

Elina Grönlund sanoo uskovansa ihmeisiin: – Onhan se Jumalan ihme, että olen jaksanut enkä ole hukannut uskoani siihen, että saan pyytää apua ja voimia, ja niitä minulle annetaan.

Koulua koko elämä

Elina Grönlund on taipuvainen ajattelemaan, että vaikeillakin tapahtumilla on tarkoitus ja tehtävä; hänen elämänsä raskaimpiin kokemuksiin kuuluu pojan itsemurha.

– Ilman Jumalan apua ja uskoa elämän jatkumiseen en olisi selvinnyt poikani kuolemasta. Luin varmaan joka päivä kokonaisen kuukauden ajan Johanneksen evankeliumin 17. lukua. Se vahvisti uskoani siihen, ettei tämä elämä ole kaikki.

Yhteydenpito lapseen ei kuitenkaan ole loppunut, sillä hän sanoo vieläkin kirjoittavansa kirjeitä kolmikymppisenä kuolleelle pojalleen. Katolisen kirkon jokaisessa jumalanpalveluksessa myös rukoillaan edeltä menneiden puolesta.

Voimia ja opastusta hengellisen kasvun tiellä hän kokee saaneensa myös valmentautuessaan hengellisen ohjaajan tehtäviin. Useimmat hengelliseksi ohjaajaksi valmistuneet ovat luterilaisia pappeja, ja ohjaus on ekumeenista, yli kirkkokuntarajojen ulottuvaa.

– Hengellinen ohjaus vahvistaa uskoa ja lisää rohkeutta elää Jumalan kanssa, sillä ’Hän on lähempänä kuin ihminen on itse itseään’, Elina Grönlund lainaa skotlantilaista hengellisen ohjauksen opettajaa Gerhard W. Hughes’a.

– Hengellinen opas kannustaa ihmistä löytämään oman tiensä, kulkemaan sitä, mutta hän ei anna valmista uskomisen mallia. Voimme luottavaisesti ajatella, että Jumala tietää, miten pitää toimia ja Pyhä Henki toimii johdattajana.

– Kuolevan hoidossakin tämä on valtava tuki. Me saamme rohkaista ja kertoa Jumalasta, jos potilas sitä toivoo, ja Jumala voi aina käyttää ihmistä suuren armonsa välittäjänä meidän uskostamme riippumatta.

Elina Grönlundia ihmisen viimeisten hetkien ilmiöt alkoivat askarruttaa oman äidin kuolinvuoteen äärellä. – Äitini antoi minulle suuren lahjan: saimme viettää yhdessä hänen elämänsä viimeiset tunnit.

Terttu Härkönen
Kuva ja lehden kansikuva: Merja Ojala