Pelastusarmeijan leivissä

Kulttuurikaupungin ranta-aitat, vanhat puutalot ja mukulakivikadut viehättävät tulijaa kuten aina. Pelastusarmeijan keskus löytyy Rauhankadulta kivenheiton päässä tuomiokirkosta. Sen Pussimajakka jakaa Sanaa ja ruokakasseja kerran kuussa maanantaisin.

 

Maaliskuisena aamupäivänä kärrätään kolmen rullakon verran ruokaa Pelastusarmeijan tiloihin. Laatikot kannetaan pöydille ja osaston johtaja Seppo Takala antaa luvan aloittaa. Ahkerat kädet pakkaavat hiutaleet, munat, margariinin, lihapyörykät ja sianlihan pöydältä muovikasseihin. Katri Karonen, Viola Ingelin, Pirjo Salmela, Gun-Britt Solin, Anni Wenche Grötting, Lars Johansson, Heikki Vilpula, Hannu Torro ja Esa Nevalainen ahkeroivat. Täydet kassit marssitetaan perähuoneeseen vauhdilla.

 

Kun lähes sata kassia on pakattu, Seppo ohjeistaa väkeä uusiin toimiin: naiset keittiöön kahvin keittoon, miehet järjestämään paikkoja kuntoon tilaisuutta varten. Näkee, että tämä porukka on tottunut toimimaan yhdessä.

 

Tuula Takala saapuu armeijan päiväkodista, jossa hän piti pyhäkoulua alle kouluikäisille naperoille. Kaikki kokoontuvat kauhomaan hernekeittoa ja kahvittelemaan. Porukka rukoilee tulevan tilaisuuden puolesta ja pyytää Jumalan siunausta kaikille kävijöille.

 

 

Sanoma jaetaan ensin

 

Oven takana on syntynyt jonoa. Heikki ja Lars jakavat henkilökohtaisen numeron miehille ja naisille. Vajaa puolen sataa saapuu alun ryntäyksessä, sitten väkeä valuu vähitellen lisää tilaisuuteen.

 

– Hyvät ystävät, tervetuloa Pussimajakkaan, Seppo Takala aloittaa. Laulun ja rukouksen jälkeen hän puhuu valehtelusta.

 

– Kuvitellaan väärin, että valehtelu sopii, jos siitä ei jää kiinni. Valhe on synti ja se on uskottoman sydämen myrkyllistä hedelmää. Valehtelija ei usko, että Jumala näkee kaiken. Kuitenkin Jeesus sanoo Vuorisaarnassa, että hänen isänsä tietää ja näkee kaiken.

 

– Jos joku avun hakija valehtelee meille, annamme joskus mennä läpi, joskus ei. Jokainen vastaa itse elämästään ja teoistaan Jumalalle. Loppujen lopuksi valehtelija pettää eniten itseään.

 

Tupakan haju tunkee kadulta avoimesta ovesta. Vessan ovi käy; hätää on monenlaista.

 

– Jokaisella on tarve olla hyväksytty ja huomattu, sillä harvaa on rakastettu tarpeeksi lapsena. Monien elämässä on hylkäämisiä, koulukiusaamista, avioeroja. Seurakunnassa olemme Jumalan edessä, jonka silmissä jokainen on arvokas ja tärkeä.  Jumalan sana ja ansaitsematon rakkaus vetävät parannukseen, muutokseen ja elämään ilman naamareita, Seppo päättää.

 

Sitten lauletaan Siunattu varmuus Jeesus on mun. Lopuksi sotilas Gustavo del Castillo rukoilee ruotsiksi Jumalaa auttamaan eri tavoin kärsiviä kuulijoita.

 

Takalat kiertävät juttelemassa väen seassa, joka nauttii kahvipöydän antimia. Viola muistuttaa, että Jumala ei katso ihmiseen ja että kaikki ovat samanarvoisia Luojan silmissä. Eturivin rouva kiittelee ystävällistä Pelastusarmeijan väkeä. Kahvia nauttiva Virpi Miettinen on toipunut syövästä ja kiertää mahdollisuuksien mukaan puhumassa. Häntä kuullaan muun muassa seuraavalla naisten Eeva-aamiaisella.

 

 

 

Korvat höristyvät, kun Pirjo alkaa kuuluttaa numeroita: ensin yhdestä viiteen. Tuula kirjaa jokaisen henkilötiedot ja toivottaa siunausta ja sitten Lars luovuttaa ruokakassin. Kävijät poistuvat tyytyväisinä kiitellen avusta. Siivous alkaa.

 

 

Tarkoitus puuttui

 

Pitkänhuiskea Seppo Takala valmistui automatiikka-asentajaksi Nokian ammattioppilaitoksesta, mutteiei ole koskaan tehnyt varsinaista työtään. Reipasotteinen mies ryhtyi puolentoista vuoden harjoittelun jälkeen suoraan sähköalan yrittäjäksi. Kun talousnäkymissä kiinailmiö oli nousemassa, oli aika lopettaa. Hän myi yrityksensä vuonna 1998. Samalla kutsu hengelliseen työhön voimistui.

 

Lapsuudessa Pelastusarmeijan toiminta tuli tutuksi, sillä äiti oli armeijan sotilas ja Seppo kävi pyhäkoulussa, kesäleireillä ja kokouksissa. Hän tuli uskoon 17-vuotiaana. Tuhlaajapoika uudistui hengellisesti vuonna 1994.

 

– Vaikka elämä oli tavallaan hyvin, siitä puuttui tarkoitus. Kiersin hengellisissä tilaisuuksissa ja tunsin, että olin jo aikani rimpuillut ja oli otettava uskon askel.

 

Stelk eli kristittyjen liikemiesten järjestö tarjosi hengellisen taustayhteisön muutamaksi vuodeksi. Vuosi Kansanlähetyksen raamattukoulussa Ryttylässä vahvisti Jumalan kutsun valtakuntansa työhön.

 

Englannin matkalla Takalat saivat kimmokkeen katutyöhön. Tuulan näky siitä oli peruja jo 1980-luvun lopun Tampere Kristukselle –kampanjasta. ”Tunsin, että minun paikkani on kadulla ihmisiä kohtaamassa.” Sepon johtama Katutiimi pyöri viisi vuotta perjantaisin Tampereen kaduilla, Keskustorilla ja asematunnelissa.

 

 

Hyppy uuteen

 

Tuula Takala haki uskoontulonsa jälkeen lähetyskurssille. Hän pääsi sille, muttei mennyt, koska tunsi pakenevansa silloista elämäntilannettaan. Vuosien päästä Jumala avasi oven, kun viime vuonna Tuula sanoi itsensä irti ja kesällä pari muutti Porvooseen. Aikaisemmin hän oli toiminut sotilaana Sepon tukena armeijassa. Vajaa kaksi vuotta kului pähkäillessä.

 

– Mietin, mitä tekisin, jos elämääni olisi vaikka viisi vuotta jäljellä. Rukoilin, että voisin olla enemmän Jumalan käytössä.

 

Kaksikymmentä seitsemän vuotta pankin palveluksessa oli taannut tutut ja turvalliset elämän kuviot.

 

– Oli pelottavaa jättää hyvä työpaikka ja ikävöin vieläkin työtovereita ja asiakkaita. Jouduin hyppäämään tuntemattomaan, kun päätin, että on uskallettava kokeilla uutta. Toivon, että olisin Jumalan käytössä, jotta hyppy olisi kannattanut. Ennen kaikkea toivon, että ihmisiä tulisi uskoon ja heidän elämän muuttuisi.

 

Asunnon myynti ja muuttokin järjestyivät. Nykyisen kodin ohi parveilee satoja tuhansia turisteja vuosittain. Parvekkeelta näkyy tuomiokirkko, jonka kattoa kunnostetaan.

 

– Tämä on haasteellista seikkailua. Pelastusarmeija on suuri mahdollisuus, Takalat toteavat. Tuula on ensimmäisen vuoden kadetti, Seppo toisen vuoden. He myös opiskelevat upseerikoulussa tiistaisin Helsingissä.

 

 

Englanti yhdisti

 

Haapavedeltä kotoisin oleva Tuula Takala valmistui merkonomiksi Oulaisten kauppaoppilaitoksessa. Hän oli vain 16-vuotias, kun kasvattiäiti kuoli.

 

– Se oli hyvin rankka vaihe, sillä tunsin syvää turvattomuutta ja syyllisyyttä olemassaolostani.

 

Hän alkoi 26-vuotiaana käydä hengellisissä tilaisuuksissa.

 

– Luin kotona Raamatusta, ettei Jumala hylkää minua. Ymmärsin lisäksi, että uskon päämäärä on sielun pelastuminen. Tajusin, että Jeesus on todellinen ja annoin elämäni Vapahtajalle.

 

Herkänoloinen Tuula itki pahaa oloaan pois hengellisissä tilaisuuksissa. Hän oli hakenut hyväksyntää ja rakkautta ja joutunut pettymään. Nyt kova kuori sai murtua. Hän kotiutui pienpiirin myötä Kalevan seurakuntaan.

 

Tampereen työväenopiston englannin kurssilla Tuula tutustui Seppoon, joka ehdotti tapaamista. Hän sopi tapaamisen kuukauden päähän, ja luuli miehen unohtavan asian siihen mennessä. Toisin kävi, sillä Seppo koki hengellisen uudistumisen tuona aikana. He tapasivatkin ja kävivät yhteisillä pyöräretkillä. Tutustuminen johti avioitumiseen vuoden 1994 marraskuussa.

 

 

Ei tarvitse pingottaa

 

Kun Seppo Takala kysyi Pelastusarmeijasta töitä, hänelle lueteltiin valmistautumisen putki: alokas, sotilas, kokelas, kadetti, opiskelija, upseeri ja sitten työntekijä. ”Ei koskaan,”, oli Sepon ensimmäinen ajatus Mutta kahden viikon kuluttua hän pyörsi mielipiteensä ja oli valmis. Ensimmäisen sotilasvuoden jälkeen hän palveli työntekijänä puolitoista vuotta Tampereella.

 

– Paloin aikanaan hengellisesti loppuun. Pelastusarmeijassa minun ei tarvitse pingottaa vaan saan levätä hengellisesti, Seppo Takala korostaa.

 

Kun kysyttiin, miltä tuntuisi ottaa vastuu pienestä seurakuntaosastosta, Takalat ilmoittivat, että he olisivat syksyllä 2007 käytettävissä. Keväällä määräyksien antamisen aikaan tuli kutsu Porvooseen. Osasto perustettiin vuonna 1890 kapteeni Hedvig von Haartmanin johdolla Gröndahlin talossa Porvoossa. Viimeisimpiä johtajia ovat olleet Saga Lippo-Karvonen, Leandro ja Martta da Silva ja Tauno Salmi.

 

– Kävijöistä osa hakee vain aineellista apua, mutta osa etsii myös hengellistä tukea ja heidän kanssaan keskustelemme ja tarpeen mukaan rukoilemme, Takalat kertovat.

 

Viola Ingelin korostaa, että vaikka aineellista apua annetaan, hengellinen tuki on merkittävintä.

 

Pirjo Salmela ehti palvella pitkän uran armeijan lastenkodissa Porvoossa.

 

– Palveleminen on luonnollista ja usko kaiken pohjana. Jos en voi aina sanoin todistaa, niin sitten ainakin kätten teoilla. Pyrin aina keskustelemaan ainakin yhden kävijän kanssa, sillä tärkeintä on olla hetki kuulolla, Salmela kertoo.

 

– Vapaaehtoiset ovat tehokkaampia, koska heillä on jo valmiit kontaktit ja hyvä niin, Seppo antaa tunnustusta väelleen. Hän iloitsee uskollisten joukosta.

 

– Heillä on sama hengellinen näky kuin meilläkin. Kun Jeesus on antanut ikuisen, jo täällä maan päällä antoisan elämän, niin haluamme viedä Vapahtajan pelastavaa ja muuttavaa sanomaa eteenpäin kuten lähetyskäsky kehottaa.

 

Myöhäinen, horjahteleva kulkija saapuu kun ovet on jo suljettu, mutta hänellekin etsitään kassi. Armoa jaetaan Porvoon mitalla eli runsain määrin.

 

 

Teksti: Kaarina Havia

Kuvat: Eastpress/Seppo Sirkka