Puhumalla ystäviksi

Keväällä 2007 maahanmuuttajatyön sihteeri Marja-Liisa Laihia eli jännittäviä aikoja. Tuore Kirkko turvapaikkana –kirjanen jakoi mielipiteet heti ilmestyttyään. Kirja toi esiin, kuinka kristityn velvollisuus on auttaa hengenvaarassa olevaa. Tässä ei ollut mitään uutta, sillä kirkot ja luostarit ovat kautta aikojen tarjonneet suojaa muukalaisille.

Osa maahanmuuttajaviranomaista kiirehti ihmettelemään, millä eväillä kirkko lähtee neuvomaan monimutkaisessa asiassa. Myös kirkkohallituksen kirkkoneuvosten niskat punoittivat muutamassa tilaisuudessa, että taas sitä jotkut omasta porukasta koettelevat kirkon ja valtion suhteita.

Vuosi kului ja Laihia sai Ihmisoikeusliiton palkinnon rohkeasta ja pitkäaikaisesta työstään maahanmuuttajien rinnalla.

Pelko on inhimillistä

Viime vuonna Suomeen tuli enemmän ulkomaalaisia kuin koskaan itsenäisyyden aikana. Myös turvapaikan hakijoiden määrä on alkanut kasvaa.

Maahanmuuttopolitiikka kuitenkin takeltelee. Suomea puhuvat evakot asutettiin sodan jälkeen, mutta muuten Suomessa on vähän kokemusta maahanmuuttajista.

Mikä mättää?

– Hitaus, jolla yhteiskunta ja kirkko ovat jääneet odottelemaan, mitä tuleman pitää. Tietoa ja kokemuksia on tarjolla, mutta niitä ei osata soveltaa. Puuttuu näkökykyä, mikä olisi viisasta tehdä, kymmenen vuotta alan hommissa paiskinut Marja-Liisa Laihia miettii.

Omissa oloissa elämisestä Pohjan perukoilla on seurannut puolustautumista ja torjumista. Jos naapuria on joskus vaikea sietää, vierasmaalainen on uhka, minkä vuoksi omaa asema pitää varmistaa.

– Se on inhimillistä, mutta johtanut asenteiden kiristymiseen.

Sopimukset velvoittavat

Mitä varten pitää ottaa maahanmuuttajia? Mikseivät he pysy kotimaissaan? Maahanmuuttajatyön sihteeri vääntää pyynnöstä perusteluja.

– Rakastutaan ja halutaan perustaa perhe.

Sitten ovat kansainväliset sopimukset, jotka velvoittavat valtioita antamaan hädän hetkellä suojaa sitä tarvitseville.

Suomi on sitoutunut ottamaan tietyn määrän myös kiintiöpakolaisia, minkä tehtävän se on Laihian mukaan viime vuosiin asti hoitanut mallikkaasti. Nyt ääni kellossa on muuttunut ja kunnat tulleet nihkeiksi pakolaisten vastaanottamisessa.

– Meillä on tilaa ja varaa ottaa puolet lisää, jos vain haluamme, hän napauttaa.

Suomesta on muutettu siirtolaisina työn perään.

– Olemmeko unohtaneet Ruotsiin ja Amerikkaan hyvän elämän toivossa lähteneet? Kyseenalaistiko kukaan sitä muuttoliikettä? Eikö olisi aika maksaa tätä velkaa pois, Laihia tiukkaa.

Toisin kuin epäilijät Laihia näkee tulijat työtä etsivinä ihmisinä, jotka haluavat elämän syrjästä kiinni ja unelmoivat itsellisestä, omin neuvoin ansaitusta toimeentulosta.

– Kiintiöpakolaisen toivo voi luhistua parissa vuodessa, kun viranomaisten lupaukset eivät täyty. Hän kokee joutuneensa uudestaan pakolaisleiriin, jossa hän ei ole kukaan eikä voi elättää perhettään.

Etukäteen määrittely lukitsee yhteyden

Jos Marja-Liisa Laihia voisi, hän keksisi maahanmuuttaja-sanalle paremman vastineen.

– Se kahlitsee keskustelua. Tulijat ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Niin tai näin monen suomalaisen käsitys maahantulijasta on toisen käden tietoa tai perustuu yleistyksille. Ulkomaalaiset ovat mörköjä, yhteiskunnan elättejä ja höyrypäitä, jotka tuovat mukanaan kunniamurhat ja järjestäytyneen rikollisuuden. Tulijoita epäillään laiskoiksi ja osaamattomiksi.

Vierasmaalaisen etukäteen määrittely, josta tulee helposti yleinen suhtautumistapa, keljuttaa maahanmuuttajatyössä toimivaa.

– Jos emme koskaan tee aloitetta tutustua, meidän on turha uskotella juhlapuheissa, kuinka luotettavia ystäviä pohjimmiltaan olemme.

Ristiriitaista on se, että samat suomalaiset, jotka ulkomailla ihastelevat paikallisten välittömyyttä, eivät kotikulmillaan puhu eivätkä pukahda ulkomaalaiselle vaan välttelevät häntä kuin ruttoa.

– Tämä on kollektiivisen kulttuurin yhteinen mallisto, jota emme näköjään halua muuttaa. Ja se tarttuu tulijoihin. Ei kukaan jaksa täällä pitkään uida vastavirtaan.

Miten päästä irti kipsistä?

Seurakuntien maahanmuuttajatyötä tekevät perustelevat työnsä Raamatun neuvoilla. Vanhassa testamentissa on israelilaisille ohjeita, miten kohdella muukalaisia. Uuden testamentissa mallina on Jeesus.

Silti ollaan silti vähän pihalla maahanmuuttajien kanssa. Muualta saapuneiden jumalanpalvelustapoja oudoksutaan, ja etnisten ryhmien kokoontumisille ei ihan kättelyssä löydy paikkaa.

Kristittyjen on kaikesta päätellen helpompi tehdä lähetystyötä kaukana kuin kotinurkilla.

– Meillä on ekumeenisia yhteyksiä ja innostavia kansainvälisiä kokouksia, joissa puhutaan kauniisti. On myös herätysliikeperinne, mutta me joudumme kipsiin maahan tulevien kanssa, Laihia pahoittelee.

Hän näkee muualta tulleilla ja kantasuomalaisilla kosolti yhteisiä tehtäviä. Yksi on vanhemmuus, halu tarjota lapsille turvallinen tulevaisuus. Kasvatustyö yhdistää kristityt ja muslimit kasvavan maallistumisen keskellä.

– Vanhemmat kysyvät, säilyykö lapseni usko kasvavan viihteellisyyden ja narsistisen kulttuurin paineessa.

Onnistumisia tekee mieli liioitella

Kerrotaan, että kun pakolaisryhmä astui ulos lentokoneesta Kajaanin kentällä ja joku huomasi vastaanottajissa liperikaulaisen papin, porukka ilahtui ikihyväksi.

– Lähetystyössä on syntynyt mielikuvia kristittyjen solidaarisuudesta. Tulijat uskovat, että yhteys pelaa kaikkialla samalla tavalla, Laihia taustoittaa tulijoiden odotuksia.

Sitäkin suurempi on yhteisöllisestä kulttuurista tulevan hämmästys, kun kristittyjä ei näy missään, kirkkojen ovat lukossa ja tapakulttuuri kertoo enemmän pakanuudesta kuin kristillisestä kilvoittelusta.

Maahanmuuttajatyössä ei kerry liikaa voittoseppeleitä.

– Kun jokin liikahtaa eteenpäin, se on sellainen riemuvoitto, että ryhdyn mielessäni liioittelemaan uutta askelta.

Pienistä aluista hän kiittää monia seurakuntia: Mikkelin kansainvälisen työn strategiaa, Tampereen Hervannan seurakuntatalon vahtimestaria ja Kokkolan tukihenkilöitä, varsinaisia vaikuttajia.

Laihia uskoo, että vaikka suomalaisilla on estoja antamisen ja jakamisen kanssa, itse tuotetuista esteistä voi vapautua.

– Lähimmäisyys kysyy vain mielikuvitusta. Voi aloittaa pienestä. Kun ulkomaalaiselta näyttävä ihminen tulee vastaan, siunaa häntä. Se on hyvää hengellistä harjoitusta.

Omasta kokemuksestaan hän vakuuttaa, että tutustuminen myös antaa.

– Vuorovaikutuksessa jotakin meissä muuttuu, ja sen on hyvä asia. Voimme kasvaa, oppia ja kehittyä. Yhteiseksi iloksi tarkoitettu valtava luovuus jää käyttämättä, jos hylkäämme tulijat omiin oloihinsa.


Teksti Lea Lappalainen
Kuvat Jacek Walczaki