Pyhiä hetkiä

Kesäaikaan Tellervo Saksman on Oulun läänin Pyhäjärvellä asuva mummi maalla – vaikka Pyhäjärvi onkin kuntamuodoltaan kaupunki. Kaksi kevätkautta ja yhden syksyn, puoli toista vuotta, hän on ollut myös kaupunkilaismummi: hän on hoitanut ensimmäistä lapsenlastaan Kia Perttulaa tämän kotona Turussa.

– En osannut etukäteen ajatella, millainen ilo lapsenlapsi on, mummi toteaa.

Tellervo Saksman, omaa sukua Penttilä, syntyi Nurmossa sotavuosina. Hänen varhaisimpia lapsuusmuistojaan on äidin kanssa yhdessä laulettu iltavirsi Mua siipeis suojaan kätke. Se on seurannut Tellervoa läpi vuosikymmenten.

Tellervo Penttilä ja Jarmo Saksman opiskelivat samalla vuosikurssilla Helsingin teologisessa tiedekunnassa.

– Kun menimme Jarmon kanssa naimisiin, sanoin hänelle, että haluaisin hoitaa lapsiamme kotona mahdollisimman paljon, opintolainoistamme huolimatta.

Esikoistytär Leena syntyi 1969.

Jarmo Saksman työskenteli seurakuntapastorina, Tellervo puolestaan pätevöityi uskonnon ja psykologian opettajaksi. Leenan ja Maijan ollessa pieniä hän opetti kahtena päivänä viikossa Oulunkylän yhteiskoulussa. Liisan syntymän jälkeen äiti oli kokonaan kotona.

Vuonna 1978 perhe muutti Pyhäjärvelle, kun Jarmo Saksman sai sieltä kirkkoherran viran.

– Muuton ja Annan syntymän jälkeen olin edelleen kotona. Kolmen vuoden kuluttua koulutoimenjohtaja soitti, ja sanoi, että opettajapulan takia hän toivoi minun tulevan töihin.

Tellervo Saksman opetti vaihtelevasti eri aineita, lopulta uskontoakin ja toimi opintojenohjaajana yläasteella.

– Jonkinlainen urani ’huippu’ oli, kun opetin yläasteen kymppiluokkalaisille kotitaloutta ja äidinkieltä ja toimin erityisopettajana.

– Rakastin nuorten kanssa olemista. Moni kävi purkamassa huoliaan ja murheitaan opolle, ja sain käytännöllisempien asioiden ohella hoitaa välillä sielujakin.

Kuolema on hetki, jollaista ei ole toista

Saksmanien tyttäret varttuivat ja vanhemmat vanhenivat päivän tai vuoden kerrallaan. Keväällä 1998 rytmi muuttui hetkessä.

Oli Annan ylioppilaskevät. Leena, Maija ja Liisa asuivat opintojensa tai töidensä takia Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa.

– Sunnuntai-iltana, huhtikuun 25. päivänä tunsin oloni oudon ahdistuneeksi. Käperryin sohvan nurkkaan, mutta olotilani jatkui vain. Menin yhdeksältä nukkumaan.  Puolen yön aikaan Leenan sulhanen soitti ja kertoi, että Leena on tajuttomana hengityskoneessa teho-osastolla yritettyään itsemurhaa. Tajusin, että äidinvaistoni oli toiminut illan aikana.

Saksmanit lähtivät ajamaan kohti Jyväskylää.

– Leenan sängyn vieressä itkin ja veisasin lapsuudesta asti minulle tuttua iltavirttä Mua siipeis suojaan kätke. Huomasin, että Leenan silmäkulma kostui. Hoitajan mielestä se oli vain silmänestettä, mutta minulle se oli Leenan kyynel. Haluan säilyttää sen merkkinä siitä, että Leena oli läsnä. Hän kuuli tutun virren.

Tiistaina läheisille kerrottiin, että Leenaa oli jo pidetty ylimääräisen vuorokauden ajan koneissa. Johdot irrotettiin, ja Leena kuoli torstaina. Liikuntaa harrastavalla opettajalla oli vahva sydän.  Kukin vuorollaan läheiset ehtivät hyvästellä hänet.

Vanhemmat olivat paikalla, kun Leena kuoli.

– Se oli minulle toinen kerta, kun näin kuolevan viimeisen henkäyksen. Neljä vuotta aikaisemmin olin ollut äitini kuolinvuoteen vierellä. Kummallakaan kerralla ei itkua tullut sillä hetkellä. Kuolema on hetki, jollaista ei ole toista; sitä seuraa olotilassa, jossa vain on – itku alkaa myöhemmin. Ei siinä hetkessä ole mitään kauheaa eikä hirveää, vaan se on pyhä hetki.

Vanhemmat soittelivat muut omaiset yöpaikoistaan Leenan vuoteen luo. Jostain syystä äidillä oli virsikirja laukussaan, ja hän veisasi oman äitinsä lempivirren Kiitos Karitsa kuollut.

– Kun Leena piti sairaalassa pukea valkoiseen vaatteeseen, kysyin hoitajilta, saisinko minä tehdä sen. 28 vuotta aikaisemmin olin pukenut hänet samalla tavalla selästä auki olevaan paitaan, niin kuin vauvat oli silloin tapana pukea. Sain ihmeellisen voiman pukea lapseni kuolinvaatteeseen.

Mutta vuoronsa oli myös voimattomuudella: äiti olisi halunnut päästä samaan hautaan lapsensa kanssa.

– Toisinaan kävimme Jarmon kanssa yhdessä Leenan haudalla, mutta halusin mennä myös yksin. Koin, että luonnon keskellä yksin ollessani pääsin lähemmäksi Leenaa.

Tellervo Saksman kertoo, että hänet on lapsuudessaan rakastettu körttiläisten joukkoon ja armontielle. Vasta Leenan kuoleman jälkeen hän koki ensimmäisen uskonkriisinsä.

Leenan haudalla paloi lohduttava kynttilä, ja palaa yhä. Isä on huolehtinut siitä äidin ollessa Turussa.

– Leena oli iloinen ja ulospäin suuntautunut nuori nainen. Sen vuoksi oli vaikeata ymmärtää, millaista tuskaa hän kantoi sisällään. Niinä aikoina masennuksesta ei vielä puhuttu eikä kirjoitettu paljoakaan. Ei tiedetty yleisesti, kuinka kavala sairaus se on: masennuksen takia synnynnäinen itsesuojeluvaisto ei toimi, eikä ihminen tiedosta, miten lopullinen hänen tekonsa voi olla.

Tellervo Saksman muistaa psykiatri Ben Furmanin tv-ohjelman, jossa suunnilleen Leenan ikäinen nainen kertoi itsemurhayrityksestään: ei hän ollut halunnut kuolla, vaan päästä eroon sisäisistä ristiriidoistaan ja tuskastaan. Nainen oli onnellinen, että oli jäänyt henkiin, vaikka joutuikin pyörätuoliin.

Kevätlukukauden lopun Tellervo Saksman oli sairauslomalla, mutta syksyn alussa hän palasi kouluun.

– Se oli viisas ratkaisu: työ piti minut pystyssä. Välittömällä tavallaan nuoret ottivat osaa suruuni, ja sitten elämä jatkui toisenlaisten asioiden parissa.

Saksmanit ovat kertoneet avoimesti Leenan kuolemasta

– Sama voisi tapahtua missä tahansa perheessä. Välillä tunsin, miten ihmisten rukoukset kantoivat meitä.

Sinä–minä-suhteessa, läsnäolossa, on jotain pyhää

Syksyn lopulla Tellervo Saksman heräsi ajatukseen, ettei hän ole vain kuolleen, vaan myös kolmen elossa olevan tyttärensä äiti. Surun tummuuden rinnalla alkoi näkyä toisiakin sävyjä. Silti muutamaa vuotta myöhemmin, opettajan jäädessä eläkkeelle, tuli tarpeettomuuden tunne ja masennus.

Vuosien mittaan tyttärien opiskelukaupunki Turku oli tullut tutuksi. Juuri kun Anna oli muuttamassa Helsinkiin, hänelle tarjottiin edullista vuokrayksiötä, ja äiti keksi, että vanhemmat voisivatkin vuokrata sen vapaa-ajan asunnokseen.

– Se tuntui hyvältä ratkaisulta. Turussa asuva Liisa odotti esikoistaan, ja kaikki lapsemme asuvat Etelä-Suomessa.

– Muistan, miten olimme Jarmon kanssa siivoamassa ja järjestämässä asuntoa, kun radiossa alkoi soida Mua siipeis suojaan kätke. Se soi yhä uudelleen, teknisen virheen takia, niin kuin sitten selvisi. Itkin, ja koin, että jokin uusi on alkamassa.

Kia syntyi.

– Liisa oli ajatellut, että hoitaisi Kiaa pitkään kotona, samaan tapaan kuin minäkin olen tehnyt. Sitten hänelle tarjottiin opettajan sijaisuutta kevätlukukaudeksi. Työn saaminen ei ole aina ihan helppoa, ja siksi kannustin häntä tarttumaan tarjoukseen. Samalla lupauduin hoitamaan Kiaa.

Seuraavana syksynä Liisan työt jatkuivat, ja niin ensi syksynäkin. Mummi jatkaa Kian hoitamista.

– Jaksamista on helpottanut, että pääsen illaksi ja yöksi omiin oloihini.

Välillä myös aviomies on Turussa. Yksin ollessaan Tellervo Saksman tekee käsitöitä ja nauttii hiljaisuudesta.

– Kun on asunut pitkään pienellä paikkakunnalla, tuntuu hyvältä, että pääsee kävelemään kaduilla aivan tuntemattomana. Tosin senkin olen saanut kokea, että tässäkin iässä voi vielä tutustua uusiin ihmisiin, uimahallilla, kirkossa tai Kian kanssa hiekkalaatikolla ollessa.

Mummin ja Kian yhteiseen arkiviikkoon ovat kuuluneet MLL:n kerho ja seurakunnan perhekerho. Muutoin päiviä täyttävät ruokailut ja leikit.

– Leikimme kotileikkejä, piirrämme ja maalaamme. Laulamme paljon, ja säestämme lauluamme mitä mielikuvituksellisimmilla soittimilla. Kun Kia painaa poskensa poskeani vasten ja sanoo ’mummi rakas’ sydämeni sykähtää onnesta.

Kian toinen nimi on Lumina. Se tulee latinan sanasta lumen, joka tarkoittaa valoa, kynttilää, elämän valoa.

– Hänen olemassaolonsa onkin minulle suuri valo, elämäni terapeutti, Tellervo Saksman sanoo.

– Toivon, että Kia kokisi, että hänen kanssaan ollessani olen vain häntä varten. Haluaisin avata itseni, sylini ja sydämeni, hänelle. Kuin vastalahjaksi saan häneltä lapsen teeskentelemättömyyttä ja aitoutta, täysillä mukaan heittäytymistä. Siinä läsnäolossa ja sinä–minä-suhteessa, jota pääsen kokemaan, on jotain pyhää.

Mummi on nähnyt, kuinka Liisa-äiti lukee iltarukouksen Kiaa nukkumaan laittaessaan. Mummi käyttää samaa Kian seinällä olevaa rukousta. Siinä pyydetään siunausta käsille ja jaloille, silmille ja korville. Heinäkuussa Kia pääsi yhdessä mummin ja ukin kanssa herättäjäjuhlille Espooseen.

– Yritän vastailla Kian kysymyksiin sitä mukaa kuin ne heräävät. Kun hän kasvaa vähän, opetan hänelle virren Mua siipeis suojaan kätke. Niin virsi siirtyy sukupolvien ketjussa eteenpäin.

 

Teksti: Ulla-Maija Vilmi

Kuvat: Markku Mattila