Sara Paavolainen: Liityin sukupolvien ketjuun

– Minulle tuli tarve tunnustaa, etten pärjää yksin. Annoin itselleni luvan turvautua armoon, näyttelijä Sara Paavolainen kuvaa muutaman vuoden takaista löytöään, johon ei ulkonaisesti liittynyt mitään dramatiikkaa.

Samalla tuli aika ja halu palata kirkon helmaan, josta hän oli kolmetoistavuotiaana, ujona ja pohdiskelevana koulutyttönä lähtenyt. Odottavin tunnelmin hän otti yhteyttä kotiseurakuntaan.

– Kun esittelin itseni, minulta kysyttiin, onko asiallani kiire. Taisin sanoa, että toivon mukaan ei. Halusin liittyä kirkkoon, jotta saisin aikanaan kristillisen siunauksen viimeiselle matkalle.

Niinpä Sara Paavolainen kolme talvea sitten sukelsi kristinoppiin yksityisrippikoulussa, kävi pitkiä syvälle vieviä keskusteluja opettajansa kanssa ja kirjoitti tunnollisesti vaaditut esseet.

Itseltään aina paljon vaatinut Paavolainen kuvaa konfirmaatiota voimauttavaksi kokemukseksi. Oulunkylässä, pakkasen ikkunat kaunistamassa puukirkossa oli neljä naista, pappi, kanttori ja ystävä, joka tuli siunaaman konfirmoitavaa, kun kummi ei ollut paikalla.

Rippijuhlien jälkeen hän meni kultasepänliikkeeseen ja osti kaulaansa kultaisen ristin, Kristuksen sovitustyön merkiksi.

– En tainnut ymmärtää, mille tielle vielä tässä iässä pääsin lähtemään.


PYHYYS ON LÄHELLÄ

Sara Paavolainen ei koe olleensa erityisen etäällä kristillisestä arvomaailmasta, saati muodikkaasti ateisti.
– Olen etsijä. Näin sanoin, kun Olli Valtonen joku vuosi sitten pyysi minut joulun televisio-ohjelmaansa.

Kirkon kynnyksen yli hän oli astunut monet kerrat, kun oli poikennut tiekirkkoon hiljentymään. Kolmen aikuistuneen lapsen kouluvuosina kristinuskon kysymykset olivat esillä, kun keittiön pöydän äärellä mietittiin perin pohjin, pannaanko lapset opiskelemaan uskontoa vai elämäntaitoa.

Tänään Paavolainen sanoo uskovansa, että Jumala näkee kaiken ja tulee ihmisen luo.
– Minun avuttomuuteeni, arjen keskelle, kun väsyneenä tyhjennän pesukonetta ja ripustan pyykkiä kuivumaan. Sen lähempänä hän ei enää voisi olla?

– Voisinpa minä vuorostani katsoa toista ihmistä hyväksyvästi. Pyytää ja antaa anteeksi. Sen mallin mukaan, että meille on annettu kaikki paha anteeksi.

Kun hän liittyi kirkkoon, muutama tuttu taiteilija kohotteli kulmakarvojaan. Kulttuuriväen on totuttu suuntaavan useammin ortodoksikirkkoon kuin luterilaiseen kirkkoon, joka vaikuttaa kalsealta ja nukkavierulta.
– Minä halusin liittyä tuttuun traditioon ja sukupolvien ketjuun, joka on rakentunut tätä maata kristillisille arvoille.

Myös kirkossa käyminen on tullut tavaksi, vaikkei draaman ammattilainen koe jumalanpalvelusta parhaalla tahdollakaan vetovoimaiseksi.
– Joudun seuraamaan messun kulkua kieli keskellä suuta ja miettimään, milloin mitäkin tehdään, ja seisoen vai istuen.

Oman seurakunnan lisäksi Paavolainen on piipahtanut katulähetyksen tilaisuuksissa, Helsingin Saalem-seurakunnassa ja äskettäin Tuomasmessussa, jonka konsepti saa näyttelijänkin lämpenemään.
– Täpötäysi kirkko teki vaikutuksen ja hyvin johdettu messu otti tulijan lämpimästi vastaan.


OMAISHOITAJAN KORKEAKOULUSSA

Sara Paavolainen työskentelee freelancer -näyttelijänä, mikä merkitsee, että töitä on varsin epäsäännöllisesti. Viime kuukausina taantuman kylmät puhurit ovat tuntuneet niskassa erityisen jäätävinä. Yksi 10-osainen tv-sarja peruuntui vasta ja Renny Harlinin Mannerheim-elokuva on vaakalaudalla. Siinä Paavolaiselle oli varattu Sophie-sisaren osa.

Vapaa-ajan ongelmia perheenäidillä ei ole ollut, sillä Paavolaisen ja Kari Heiskasen esikoinen, Dawn-lapsena syntynyt Saimi on tarvinnut eritoten äitinsä tukea näihin päiviin asti.

Omaishoitajan pesti päättyi joku viikko sitten komeaan loppuhuipennukseen, kun Saimi-tytär muutti asumaan Käpytikka-yhdistys rakennuttamaan, 20 kehitysvammaiselle nuorelle tarkoitettuun asuintaloon Helsingin Arabiarantaan.

– Rakkaus on ainoa luonnonvara, joka lisääntyy jakamalla ja tuhlaamalla. Näin kirjoitti metropoliitta Ambrosius kodin tueksi järjestetyn juhlakonsertin ohjelmalehteen, Paavolainen kertoo.

Rakennushankkeen kuumimman hien kantaneet tekivät historiaa, sillä kehitysvammaisilla ei omia koteja juuri ole. .
– Peliin pantiin kuuden vuoden hankkeessa kaikki, omaa tietämättömyyttä myöten. Jälkeenpäin ajatellen menimme sellaisen kiviseinän läpi, että monen takki on pitkään tyhjä.

Kevään korvalla taiteilijaäiti hakee uutta roolia tyttären elämässä. Vaihe koetteli molempien hermoja erityisesti viime syksynä, jolloin Saimi ulkoisti äitinsä voimakkaalla tahdollaan.
– Olemalla välistä melkein sietämätön. Nyt eletään huojennuksen aikaa, tytär opettelee määräämään omassa kodissaan, käy töissä ja harrastaa. Ja haaveilee omasta perheestä.


TUNNEN OIKEASTI PÄTKÄTYÖLÄISEN ARJEN

Sara Paavolaisen uusin vaikuttamisen foorumi on kuntapolitiikka, johon hän ei lähtenyt hetken mielijohteesta vaan pieniä sivupolkuja pitkin. Yksi ensimmäisistä oli osallistuminen Kirkon arvojen akatemiaan, jota voi pitää eräänlaisena kirkollisena vastineena maanpuolustuskursseille.

Muutamaa viikonloppua 40 kirkon ja yhteiskunnallisen vaikuttajan kanssa hän kiittää silmiä avanneeksi kohtaamiseksi.
– Juuri siellä joku kysyi ensimmäistä kertaa, kiinnostaisivatko minua yhteiskunnalliset asiat niin paljon, että voisin lähteä politiikkaan.

Kului vielä tovi ennen kuin häntä pyydettiin kuntavaaliehdokkaaksi. Ensikertalainen meni viime syksyn vaaleissa läpi sosiaalidemokraattien riveissä ja valtuustotyö on pääsyt alkuun.
– Elän shokkivaihetta, kun uusia asioita tulvii koko ajan eteen. Paatos kuitenkin on kohdallaan, Paavolainen naurahtaa.

Paikka sosiaalilautakunnassa on onnen omiaan vammaisasioihin perehtyneelle Paavolaiselle. Hän uskoo tietävänsä yhtä ja toista myös pätkätyöläisen arjesta.
– Tunnen oikeasti pennin venyttämisen maailmaa. Omistan kyllä osakkeen enkä ole köyhä, mutta asuntoa ei voi laittaa voiksi leivän päälle.


HERKKÄ OMATUNTO HÄLYTTÄÄ PAREMMIN

Filosofi ja pappi Terho Pursiainen luennoi äskettäin kunnallisen päättäjän etiikasta ja varoitteli, että päättäjiin kohdistuu yhteismahdottomia vaatimuksia, joiden paineessa ei pidä ryhtyä lupailemaan liikoja. Kuntapäättäjä Pursiainen kehotti sen sijaan hellimään moraalista herkkyyttä, kun kyynisyys politiikassa alati vaanii nurkan takana.

Luottamushenkilö Paavolainen puolustaa peruspalveluja ketään ei jätetä -hengessä. Lupausten sijasta hän kuuluttaa vammaispolitiikasta tuttuja integraatiota ja inkluusiota.
– Ihanne olisi, että kaikki olisivat yhtä lailla osallisia yhteiskunnassa, jolloin ei tarvittaisi erikseen vammais- tai ulkomaalaispolitiikkaa.

Hän korostaa, että kehitysvammaisten lisäksi on monia muita ryhmiä, joita vahvempien tulee kantaa jossain elämänvaiheessa.
– Tänään olet auttaja. Huomenna ehkä autettava, kun tulee avioero, jäät työttömäksi, sairastut tai vammaudut. Siksi kannattaa aina auttaa.

Vastarannan kiisken osa ei Paavolaista houkuta.
– Jos on aina eri mieltä, se ei johda mihinkään. Kuunteleminen ja mahdollisimman aito vuoropuhelu kuuluu yhteisistä asioista päättämiseen.

Paavolainen pitää uuden tulokkaan vahvuutena myös ryvettymätöntä omaatuntoa.
– Toivon, että se hälyttää herkästi ja vaikuttaa moraaliini päättäjänä.

TEKSTI: LEA LAPPALAINEN
KUVAT: JANI LAUKKANEN