Synkkä ja harmaa luterilaisuus uuteen uskoon

Tähän on tultu luterilaisuuden brändin liki 500-vuotisessa rakennustyössä. Kun kyseisen kirkon uskolliset palvelijat, pastorit Jari Jolkkonen ja Jaakko Heinimäki kirjoittavat hakuteoksen Luterilaisuuden ABC, he panevat sen alaotsikoksi Synkkä ja harmaa sanakirja.

Näin armottoman ankeana touhuna tuo kaiken synkkyyden ja harmauden syntipukiksi leimattu luterilaisuus on totuttu usein julkisuudessa näkemään. Seuraavassa makupaloja mediassa viime vuosina esiintyneistä luterilaisuuden luonnehdinnoista:

”Luterilaisuus on hirveän ahdistavaa – siellä ne papit on mustissa kaavuissaan.” (Antti Piippo, HS)

”Tuntuu, että jos menee hyvin, pitää selitellä – luterilaisen maailmankatsomuksen mukaanhan elämä on yhtä kärsimystä ja vain vastoinkäymisistä kasvaa parempi ihminen.” (Ulla-Maija Uusitalo, Trendi)

”Väsytän ruumistani yli sen, mitä se jaksaisi. Ehkä se on jotain perusluterilaista suorittamisen halua.” (Reijo Kontio, HS)

”Kai se on jokaisen luterilaisen luontaisetu, että saa morkkiksen, jos suo itselleen jotain hyvää...” (Mirja Pyykkö, Seura)

”Joko tunnollisuuttaan tai luterilaisen työmoraalin painostuksesta suomalaiset naiset eivät käytä ulkopuolista apua juuri ollenkaan, vaikka varaakin olisi.” (Sinikka Sarrola, Kodin kuvalehti)

Totuus on imagoa iloisempi

Tosiasiassa Jari Jolkkonen pitää edellisiä väitteitä kestämättöminä. Ne ovat virheellisiä mutta luutuneita käsityksiä luterilaisuudesta. Piispainkokouksen sihteerinä työskentelevän miehen mielestä luterilaisuus on – oikein oivallettuna – verrattomasti imagoaan iloisempaa ja elämänmyönteisempää.

Kirjan nimestä löytyvä ”synkkä ja harmaa luterilaisuus” onkin siis parodiaa, ennakkoluuloilla leikittelyä.

– Luterilainen uskonkäsitys nähdään usein syypäänä lähes kaikkiin suomalaisten vaivoihin: huonoon itsetuntoon, työhulluuteen, seksiongelmiin ja jurottamiseen. Luterilaisuuden sanotaan olevan tylsää ja väritöntä, tuomitsevaa ja elämänkielteistä.

– Totuus Lutherista on täysin toisenlainen, toteaa Lutherista väitöskirjansa tehnyt teologian tohtori Jari Jolkkonen.

Hän selittää, että uusimman suomalaisen Luther-tutkimuksen mukaan luterilaisen uskonpuhdistuksen ajattelumuodon taustalla on käsitys Jumalasta itsensä lahjoittavana rakkautena (agape). Luther lausuu: ”Tätä on olla Jumala: ei ottaa vastaan, vaan antaa hyvää.”

Jumala on antanut ihmiselle elämän lahjan. Jeesuksessa hän on tullut kaikkien langenneiden lahjaksi sovittamalla synnin, voittamalla pahan vallan ja ilmaisemalla rakkautensa. Pyhän Henkensä välityksellä Jumala lahjoittaa ihmiselle osallisuuden pelastukseen armosta.

Osallisuus jumalalliseen elämään lahjoitetaan jokaiselle kirkon liturgisen elämän eli sanan julistuksen, kasteen ja ehtoollisen kautta.

– Ajalliset lahjat, kuten ravinto, perhe tai yhteiskuntarauha, on annettu ihmisen ruumista ja maallista hyvää varten. Hengelliset lahjat, kuten sana ja sakramentit, palvelevat uskon syntymistä, pyhitystä ja sielun pelastusta. Näiden välillä ei ole vastakkainasettelua


Pois ”Murheen Perkele” meistä!

Jari Jolkkonen muistuttaa Lutherin korostaneen, että turha murehtiminen on sananmukaisesti Perkeleestä:

– Lutherin mukaan Vanha Vihtahousu on spiritus tristitae, ”murheen henki”. Se yrittää saada ihmiset surullisiksi, epätoivoisiksi ja epäuskoisiksi vieroittamalla ihmiset niistä lukemattomista hyvistä lahjoista, joita Jumala on antanut iloksemme.

– Ellei Murhehengen kiusauksista päässyt rukouksen ja Raamatun avulla, Luther kehotti raskasmielisyyden valtaan joutuneita lähtemään kaupungille ja etsiytymään iloisen musiikin, hyvän oluen ja ystävien hilpeään seuraan.

Luterilaisen ihmiskäsityksen lähtökohta ei Jari Jolkkosen mukaan ole lankeemuskertomus vaan luomiskertomus.

– Ihminen on luotu hyvän Jumalan kuvaksi ja luomakunnan lempeäksi hoitajaksi. Tämä oppi antaa ihmiselle ja hänen arkiselle elämälleen iloineen ja nautintoineen korkeamman arvon kuin mikään ideologia.

Ajatus Jumalasta kaiken hyvän luojana ja antajana käy ilmi myös katekismuksista ja virsirunoudesta. Uudessa Katekismuksessa lahjoja luetellaan elämän säilymisestä lepoon ja ystävyyteen.

– Suomalaisten virsien Top Ten -listalle kuuluisivat ainakin Suvivirsi, Soi kunniaksi Luojan, Hoosianna, Enkeli taivaan, Maa on niin kaunis ja Herraa hyvää kiittäkää. Synkkää? Nämä kaikki ovat kiitosvirsiä!

– Lahjan ajatus puskee esille myös esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen ja Lönnrotin virsissä. Ken epäilee, laulakoon vaikkapa virret 484, 460 ja 490, Jolkkonen napauttaa.

Synti on keksitty kaikkialla

– Luterilaisuutta on syyllistetty synnissä kieriskelystäkin, mutta ei pahan kokemus omassa itsessä ja maailmassa ole mikään luterilaisten keksintö. Realistinen ihmiskuva edellyttää, että ihminen tunnistaa sekä oman arvonsa että puutteensa ja virheensä. Erehtymättömät ihmiset ovat sosiaalisesti rasittavia tyyppejä.

– Selvää on, että kirkossa ihminen paljastetaan syntiseksi. Mutta tämä ei ole luterilaisten etuoikeus, näin tehdään kaikissa kirkoissa. Jeesus sanoo: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”, Jari Jolkkonen pohtii.

Kaikissa kirkoissa luetaan Raamattua, jossa sanotaan: ”Jos me väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itsemme eikä totuus ole meissä” (1 Joh. 1:8).

Kun luterilaisuudessa käytetään vanhakirkollista termiä peccatum originale, alku- tai perisynti, sillä tarkoitetaan, että ihminen ei voi pelastaa itse itseään. Ihminen on perustavalla tavalla ulkopuolelta tulevan lahjan varassa.

– Luterilaisissa tunnustuskirjoissa kyllä hylättiin perisynnin kieltävä pelagiolainen ihmiskäsitys ylioptimistisena. Mutta harhaopiksi tuomittiin myös toinen ääripää, ihmisen perinpohjaista turmelusta kannattava ja ääripessimistinen manikeolainen ihmiskäsitys. Sen katsottiin olevan ristiriidassa Jumalan hyvän luomistyön kanssa.

– Vaikka luterilaiseen ihmiskäsitykseen sisältyy inhorealistinen lataus, sitä ei voi määritellä pessimistiseksi, pikemminkin paradoksaaliseksi. Politiikassa luotetaan järjen käyttöön, uskon asioissa Jumalan armoon, Jolkkonen linjaa.

Karanneiden munkkien ja nunnien perilliset

Myös myytti luterilaisuuden seksuaalikielteisyydestä elää Jari Jolkkosen mukaan vahvasti, vaikka uskonpuhdistus suhtautui kriittisesti naimattomuuden ihannointiin. Olihan Jumalan ensimmäinen käsky ihmiselle ”lisääntykää ja täyttäkää maa”.

Luostarissa eläneet munkki Martti Luther ja nunna Katharina von Bora rikkoivat naimattomuuslupauksensa ja perustivat perheen.

– Lutherin mielestä seksuaalisuus oli luomisjärjestykseen kuuluva lahja. Selibaatti sopi vain harvoille ja valituille.

– Luterilainen uskonpuhdistus oli muutenkin varsin epäaskeettinen liike. Sen historia on oluen ja makkaran, laulun ja soiton sekä luostarista naimisiin karanneiden munkkien ja nunnien historiaa, Jolkkonen muistuttaa.

Luterilaisten pyrinnöt suuntautuvat hänestä pikemminkin kohti perhettä ja yhteiskuntaa kuin pois pahasta maailmasta.

– Mutta ei luterilainen pääse unohtamaan pyhityselämääkään. Esimerkiksi perhe-elämä on kilvoittelun extreme-laji, neljän lapsen isä naurahtaa.

Myytti ahdistavasta työmoraalista

Käsitys ahdistavasta ”luterilaisesta työmoraalista” osoittautuu sekin virheelliseksi, jos on Jari Jolkkosta uskominen. Työn ylenpalttista korostusta tai työnarkomaniaa ei voi johtaa luterilaisuuden lähteistä.

– Katekismuksista ei löydy mitään viittauksia ihanteeseen, jonka mukaan ihmisen suurin onni on tehdä lujasti työtä ja kuolla työpaikalleen autuas hymy kasvoilla. Työn jumaloimisen sijasta siellä puhutaan lepopäivän pyhittämisestä. Se voisi tehdä tänäänkin hyvää oman ahneuden uuvuttamalle, Jari Jolkkonen huomauttaa.

Hänen mielestään luterilainen käsitys työstä ja kutsumuksesta selkenee, jos lähtee lahjan ajatuksesta.

– Ihmisen perustehtävä on Jumalan meille antamien lahjojen vastaanottaminen ja keskinäinen jakaminen perheessä, yhteiskunnassa ja kirkossa. Isän ja äidin virat ovat ensin, vasta sitten tulevat palkkatyöt. Jumalan edessä kaikki yhteistä hyvää palveleva työ, palkatonkin, on yhtä arvokasta.

Jolkkonen ja Heinimäki kirjoittavat, että luterilaiseen työmoraaliin liitetyt kliseet osoittautuvat ”löysäksi hokemaksi” myös työaikatutkimusten valossa. Vertailtaessa eri maiden vuosittaisia työaikoja Suomi sijoittuu 17. sijalle.

Kärjessä ovat valtioateismia edustava Kiina ja sekulaari-šintolainen Japani. Luterilaisten pohjoismaiden edelle menevät myös reformoitu Sveitsi, ortodoksinen Kreikka sekä katolisuuden sydänmaat Puola, Irlanti, Espanja ja Italia.

Virheellisten työmoraali-tulkintojen lähtökohtana on sosiologi Max Weberin sata vuotta vanha tutkimus. Puhuessaan protestanttisesta työmoraalista Weber ei tarkoittanut luterilaisuutta, vaan erilaisia kalvinismin muotoja.

Onko vika peilissä?

Luterilaisuuden julkisuuskuva on Jari Jolkkosen mielestä lähes vastakkainen sille kuvalle, joka avautuu Lutherin opetuksista ja luterilaisuuden keskeisistä lähteistä. Hän kysyykin, miksi mediassa levitetään harhaista käsitystä luterilaisuudesta.

Samalla hän kysyy, olemmeko kirkkona epäonnistuneet aidon luterilaisuuden viestittämisessä, kun julkisuuden peilistä näkyvä kirkkokuva on niin vino.

Kovin hyvin ei ainakaan tunnu menneen perille se, että tuo nykyteologien kuvaama ”hilpeä luterilaisuus” helpottaa liki kaikkiin syntisen ihmispolon perusvaivoihin...

2000-luvun luterilaisessa itseymmärryksessä riittää vielä paljon pohtimista Jolkkosen ja Heinimäen pelinavauksen jälkeen.


– Ihmisen kutsumus perheen, kirkon ja yhteiskunnan jäsenenä on ottaa kiitollisena vastaan kaikki Jumalan lahjat, niin ajalliset kuin hengellisetkin, ja jakaa ne yhdessä niin, että kaikki voisivat tulla niistä osallisiksi.


Teksti:Janne Villa
Kuvat: Jani Laukkanen