Urkua eikun heviä

– Usein rajanveto pyhän ja epäpyhän, hyvän ja huonon musiikin välillä käy ihmisen henkilökohtaisten mieltymysten mukaan. Jos ei pidä jostakin, se on helppo leimata epäilyttäväksi, basisti Manu Lehtinen hevimetallibändi Deuteronomiumista arvioi.

Taiteilija Viktor Klimenko sanoo, että musiikki, joka pulppuaa uudestisyntyneen Jumalan lapsen puhtaasta sydämestä, on pyhää, tyylistä riippumatta.

– Musiikkimakumme sen sijaan on yhtä kulttuurisidonnainen kuin näkemyksemme oikeasta ja väärästä.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten raja hengellisen ja maallisen musiikin välillä oli selvä. Hengellistä oli se, mitä veisattiin kirkoissa, seuroissa ja uskovien kokouksissa. Jumalanpalveluksessa kaikuivat virret, ja evankeliumia julistettiin toreilla ja turuilla kitaroiden ja urkuharmonien säestyksellä. Keskeisiä teemoja olivat synti, katumus, sovitus ja armo.


GOSPEL TUO RAHAA

Nykyisin on monimutkaisempaa. Raja hengellisen ja ei-hengellisen musiikin välillä on häilyvä ja maallikot laulavat hengellisiä lauluja siinä kuin uskovat maallisia. Hengelliset laulutkaan eivät rajoitu Jumalan ylistykseen eivätkä parannuksen tekoon, vaan ne kattavat koko elämänkirjon.

Gospelmusiikki ei enää ole vain evankelioinnin väline. Siitä on tullut viihdykettä ja myyntitavaraa, jonka ympärillä pyörii kokonainen musiikkiteollisuus ja paljon rahaa. Tulva on loputon, ja tarjontaa riittää joka makuun.

– Suhtautuminen on muuttunut paljon urani aikana ja olen huolissani tästä kehityksestä. Elämme hengellisessä mielessä kovin sekavia aikoja. Monessa muussakin kuin musiikillisessa mielessä puurot ja vellit ovat menneet sekaisin ja kaikki kelpaa, lähes viisikymmentä vuotta musiikkibisneksessä ollut Klimenko huokaa ja jatkaa:

– Valitettavasti olin mukana rakentamassa hengellistä estradiviihdettä. Toin seurakuntiin uuden, stand up -esiintymiseen perustuvan evankelioimistavan. Tyylistä pidettiin, joten siitä ei kukaan julkisesti nuhdellut. Ja kun sitten taloudellista syistä jouduin palaamaan maallisillekin lavoille, ei sitäkään avoimesti tuomittu, koska seurakunnissa tehdään samaa, vain toisilla nimikkeillä.

– Mielestäni hengellisen musiikin tulisi aina kirkastaa ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta, mutta gospelviihde on saavuttanut seurakunnissa vankan jalansijan. Sitä tarvitaan tuomaan rahaa ja yleisöä.


RASKASTA SOUNDIA SIELUNMAISEMAAN

Muusikko Manu Lehtinen kertoo, että häneen kolahtavat hevissä sen vahva tunnelataus ja voima.

– Raskaat särökitarasoundit uppoavat sielunmaisemaani, joten kovan rockin ja metallin tekeminen ja esittäminen on aidointa minua. Useimmat hevin kuuntelijat keskittyvät musiikkiin ja lyriikoihin kokonaisvaltaisemmin ja syvemmin kuin keskiverto-radiopopin kuluttajat. Siksi sanoitukset ovat niin tärkeitä.

– Musiikin kuuntelijana olen kulkenut pitkän tien ja pidän paljon kevyemmästäkin musasta. Juha Tapio, Jippu ja Johnny Cash ovat suuria suosikkejani.

Viktor Klimenko kokee itseään rakentaviksi Jeesuksesta kertovat kappaleet. Hän korostaa, että uskonnolliset sanat eivät vielä tee laulusta hengellistä.

– Vaikka hallitsen niin kasakkalaulut, heprealaiset sävelmät, virret kuin klassiset ikivihreätkin, tiedän sisimmässäni mitkä laulut ovat Pyhästä hengestä. Ne kuuluvat jumalanpalvelukseen, muut laulut muille lavoille. Taiteilijalla on oikeus päättää mitä esittää, mutta maallista ja hengellistä ei saisi sotkea keskenään.

– Jokaisen on tykönään mietittävä, millaista sanomaa ja elämänasennetta edustavaa musiikkia haluaa kuunnella. Se, mitä kuuntelemme ja mihin rahojamme sijoitamme, on aina pieni kannanotto, Manu Lehtinen muistuttaa.


MUSIIKIN PITÄÄ JÄTTÄÄ JÄLKI

Manu Lehtinen ja Viktor Klimenko ovat yhtä mieltä siitä, että taidetta ei saisi valjastaa pelkästään sanoman, edes hengellisen, julistamiseen.

– Musiikki on yksi Jumalan parhaista lahjoista, ja siitä saa nauttia ihan sellaisenaan. Usko ei kuitenkaan ole muusta elämästä erillinen saareke, joten on luonnollista, että kristityt muusikot käsittelevät teksteissään elämää ja ihmisyyttä tästä näkökulmasta, Lehtinen sanoo.

Klimenkon mukaan musiikin on annettava kuulijalle jotakin, olipa se sitten maallista tai hengellistä, muuten se menettää merkityksensä.

– Taiteilija on kuin astia, josta ammennetaan. Taide, joka ei jätä kuulijaan pysyvää jälkeä, on mielestäni hyödytöntä ajanhukkaa. Jos hengellinen musiikki ei saa aikaiseksi muutosta tai rakenna ihmistä, se on turhaa.

Viime syksynä valmistui kotimainen kauhuelokuva Sauna, jossa Klimenko näytteli.

– Sitä oli ammatillisessa mielessä mieluista tehdä, varsinkin kun se käsittelee kipeitä, pimeitä uskonnollisia harhaluuloja ja uskomuksia, syntiä ja armon etsintää. Melkein jokaisella kuvaustauolla sain keskustella toisten näyttelijöiden kanssa uskonasioista. Se oli luontevaa, kun kaikki tiesivät minut tunnustavaksi kristityksi.

Lähetyskentällä on Deuteronomiumkin.

– Haluamme haastaa jengiä ajattelemaan ja kyseenalaistamaan urautuneita ajatusmallejaan. Iloitsen siitä, että voimme kumota ennakkoluuloja ja kaataa raja-aitoja uskovien ja ei-uskovien välillä. Parasta on kun kuulee, että joku on ensin digannut musiikistamme, sitten kiinnostunut sanoituksistamme ja lopulta löytänyt uskon, Manu Lehtinen kiteyttää.

TEKSTI : SARI VARPULA
KUVAT: JANI LAUKKANEN