Vakaumuksena välittäminen

Pornaisista lähtöisin oleva 25-vuotias Antti Niinistö valmistui lähihoitajaksi kaksi vuotta sitten ja pääsi saman tien töihin psykiatriseen sairaalaan. Hän työskentelee hoitajana suljetulla osastolla HYKS Psykiatriakeskuksessa, joka tunnetaan paremmin vanhalla nimellään Hesperian sairaala.

Suljettu osasto tarkoittaa, että siellä hoidetaan potilaita myös tahdonvastaisesti. Pakkohoidosta ja sen rajoista on olemassa mielenterveyslaissa tarkat määräykset. Vaikka ihmisten taustat ja hoidon syyt ovat erilaisia, yhteistä potilaille on, että osastolle tullessaan he voivat erittäin huonosti.

– Työnkuvani vaihtelee suuresti päivästä, potilaista ja tilanteesta riippuen. Vaikka sairaalassa on omat rutiininsa lääkkeidenjakoineen ja hoitotoimineen, meillä korostuu ennen kaikkea henkinen hoito ja huolenpito, Antti Niinistö täsmentää.

– Tämä ei ole mitään ylimaallisen ihmeellistä terapointia, vaan hyvin käytännönläheisistä työtä. Koetan esimerkiksi löytää yhdessä potilaan kanssa tapoja, joilla hänen ahdistustaan voisi lievittää ja hallita juuri tässä hetkessä. Siinä voi auttaa vaikkapa johonkin toimintaan keskittyminen.

Antti kertoo, että osastolla on paljon mieshoitajia, koska työ vaatii toisinaan ruumiillista voimaa.

– Meidän odotetaan hoitavan sellaiset tilanteet, joissa joudutaan rajoittamaan potilaita fyysisesti. Tällaisella osastolla siihen joudutaan tietenkin aina välillä, mutta jokapäiväistä se ei ole. Sairaan ihmisen turvan ja hoivan tarpeeseen pyritään vastaamaan aina ensisijaisesti kuuntelemalla ja keskustelemalla.

– Mutta ei hoitotyö mitään lässyttämistä ole. Psykiatrisella osastolla huumori on usein aika mustaa ja ronskia ja sitä viljellään välillä myös työkavereiden kanssa kahvihuoneessa. Kyse on suojamekanismista, sillä huumori auttaa jaksamaan ja kestämään joskus vaikeidenkin ihmiskohtaloiden keskellä.

Kuuntele ihmistä

Psykiatrinen hoitaja Antti Niinistö puhuu paljon siitä, kuinka välttämätöntä on ihan oikeasti kuunnella potilasta, ei vain olla kuuntelevinaan.

– Ihmisten kohtaaminen ja luottamus ovat kaiken kunnollisen terveydenhoidon ja varsinkin psykiatrisen hoitotyön kulmakiviä, hän linjaa.

Aitoon vuorovaikutukseen siis pyritään, mutta potilaan vointi asettaa sille omat rajoitteensa. Varsinkaan juuri suljetulle osastolle tulleilla ei riitä voimavaroja kovin syvälliseen itsetutkiskeluun tai keskusteluun.

– Sitä paitsi kaikissa ihmisten välisissä suhteissa keskustelujen taso vaihtelee suuresti yksilöstä riippuen. Se koskee myös mielenterveystyötä. Yksi kaipaa juttukaveria, toinen taas tarvitsee tukea jonkin käytännön asian hoitamisessa. Jonkun kanssa voidaan tehdä kävelylenkki ulkona sanomatta sanakaan. Toisen kanssa voimme puhua enemmänkin.

Antti korostaa, että psykiatrisessa hoitotyössä lähtökohtana ainakin pitäisi olla ihmisen hyväksyminen niistä lähtökohdista käsin, joissa hän sillä hetkellä on. Avainsanoja ovat ihmisarvo ja kunnioitus.

Mielen sairauksissa syrjäytyminen ja yksinäisyys korostuvat, sillä me ihmiset helposti vieroksumme oudosti käyttäytyviä tai vaikeasti ahdistuneita lähimmäisiämme. Usein välttelyn takan voi olla myös pelkoa ja tietämättömyyttä.

– Monille potilaille psykiatrinen hoitaja on pitkään aikaan ensimmäinen, joka välittää ja osoittaa suhtautumisellaan ja toiminnallaan, että hän kelpaa ja riittää, Antti huomauttaa.

Sattumasta johdatukseen

Hoitoalan kolmivuorotyöläinen Antti Niinistö pitää päätymistään ammattiin vähän sattumankauppana. Kristittynä sitä voi toki kutsua johdatukseksikin.

– Lukioaikana minulla ei vielä ollut mitään ajatusta siitä, mikä olisi oma alani. En olisi silloin voinut kuvitellakaan, että alkaisin opiskella hoitoalaa. Kirjoitusten jälkeen lähdin suorittamaan siviilipalveluksen ja sinä aikana mietiskelin erilaisia ammattivaihtoehtoja. Sosiaaliala kiinnosti minua ja niin hain ja pääsin lähihoitajakouluun.

– Olen todella tyytyväinen siihen, että elämä on mennyt näin, sillä pidän psykiatrista hoitoalaa erittäin mielenkiintoisena ja mielekkäänä. Pidän työstäni, vaikka se onkin välillä henkisesti tosi raskasta.

Rankan duunin vastapainoksi Antti elää mahdollisimman tavallista elämää.

– Pidän siitä, että voin vapaapäivänä käydä kaupassa, kokkailla tai piipahtaa kirjastossa. Olen myös aktiivisesti mukana seurakuntani kuorotoiminnassa. Tämän erikoisempia elämyksiä en tarvitse rentoutuakseni, hän hymähtää.

Antti Niinistö sanoo, että kristittyjen kutsumus on välittää toisista ihmisistä.

– Juuri siitä työssäni on kyse: välittämisestä. Kaikkein palkitsevinta on, kun näen jonkun toipuvan ja tiedän, että olen saanut olla siinä itse mukana. Vastaavasti raskainta on huomata, ettei joku ole tullut autetuksi niin kuin olisi toivonut. Silloin mietin, mitä olisi voitu tehdä toisin. On pakko myöntää, että kaikki ei aina ole hoitohenkilökunnankaan käsissä. Ihmisen elämä on iso kokonaisuus, josta me olemme vain yksi osa.

Moneen kertaan kuultu usko

Antti Niinistö on lähtöisin uskovasta kodista, joten hengelliset asiat ovat hänelle tuttuja lapsuudesta saakka. Kristillinen vakaumus on hänelle tärkeä voimavara niin työssä kuin yksityiselämässäkin. Tämä ei ole kuitenkaan mikään itsestäänselvyys, päinvastoin.

– Tunsin tietenkin raamatunkertomukset ja tiesin kuinka uskoon tullaan ja kuinka uskovaisen pitää elää, mutta armosta en käsittänyt mitään.

– Tulen herätyskristillisistä piireistä, joissa usein korostetaan ihmisen oman ratkaisun tärkeyttä pelastuksen vastaanottamisessa. Olenkin kuullut elämäni aikana lukuisia todistuksia, joissa kerrotaan uskoontulo päivän ja jopa kellonajan tarkkuudella. Välillä niitä kuunnellessa on tullut sellainenkin olo, kuin kokemus olisi itse uskoa tärkeämpi: Mitä hurjempi menneisyys kaverilla on takanaan, sitä parempi.

– Valitettavasti aloin vertailla itseäni ja omia kokemuksiani näihin kertomuksiin. Minusta tuntui, että tavallisen perheen tavallisena poikana minun uskostani ei ollutkaan mihinkään. Pelkäsin, ettei se ollut sellaista kuin piti, kun en osannut sanoa täsmällistä uskoontulohetkeä, enkä ollut pelastunut mistään järisyttävästä.

Riittämättömyydentunteet ajoivat nuoren Antin etsimään vahvistusta uskossa olemiselleen tunneperäisistä kokemuksista. Pian hän kiersi kehää, jossa tunnusti Jumalalle syntejään kerran toisensa jälkeen. Armo ei sillä kuitenkaan tullut kirkkaammaksi, sen sijaan ahdistus kasvoi kasvamistaan.

Sielulle hoitoa kirjoista

Aikuisena ja psykiatrisen hoitotyön ammattilaisena Antti Niinistö arvioi, että isolta ahdistukselta olisi voinut säästyä, jos siihen olisi osannut hakea aikanaan apua.

– Olisin ehkä päässyt kriisissäni helpommalta, jos olisin mennyt jonkun kokeneen sielunhoitajan puheille, mutta en vain rohjennut. Onneksi sain apua hyvistä hengellisistä kirjoista, jotka auttoivat minut irti ahdistuksesta. Erityisesti evankelista Kalevi Lehtisen kirja Löytöretkellä valaisi minulle hienolla tavalla kristinuskon ja pelastuksen perusasioita.

Siihen lakkasivat pelastuksen ansaitsemisyritykset ja uskon suorittaminen.

– Minusta on valitettavaa, että usko pysyy monilta kadoksissa koko elämän ajan, koska uskovat antavat siitä joskus suorastaan luotaantyöntävän kuvan ja nostavat riman aivan liian korkealle, hän lataa.

– Väitämme suoraan tai epäsuorasti, että ihmisen pitää olla tietyn näköinen, puhua tietyllä tavalla ja omistaa tietynlaisia ystäviä ollakseen ’oikeanlainen’ uskova. Se saa monet kavahtamaan ja pistämään luukut kiinni uskon suhteen.

– Usko on kaikkea muuta kuin esimerkkinä elämistä. Se on sitä että me kelpaamme. Se on suurinta vapautta, mitä ihminen voi saavuttaa. Meillä on maailman paras sanoma kaikkia ihmisiä rakastavasta Jumalasta, joten eikö juuri siksi meidän uskovina tulisi suorittaa vähemmän ja elää enemmän? Eikö tulisi elää ihmisinä ihmisten keskellä ja välittää Jumalan rakkautta teoin ja asentein?

– Armossa on kyse siitä, mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme, ei siitä mitä me teemme. Armoa on, että saan uskoa pelastuksen todeksi myös itselleni. Minun ei tarvitse yrittää ansaita Jumalan hyväksyntää suorittamalla uskoa, vaan saan elää täysillä tätä elämää.

– Tätä koitan parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan välittää toisillekin myös työssäni, asentein ja teoin.

Teksti: Sari Varpula
Kansikuva: Jani Laukkanen