
Syksyisessä haastattelussaan entinen arkkipiispa John Vikström totesi, että nykyaikana sanoja käytetään usein aivan liikaa ja että ne ovat kärsineet inflaation kirkossakin. Niin käy, kun sanoja heitellään miettimättä sen kummemmin niiden sisältöä ja merkitystä.

Ikääntyessäni olen alkanut muistella tapahtumia, sekä menneitä että myös edesmenneitä ihmisiä. Eräs lapsuuteni muistikuvista on kamarin pöydällä ollut radio, Philipsin ”Pikku- Matti.” Tuo kovin yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen koje oli tuohon aikaan kotimme informaatio- ja viihdekeskus.

Lapsuudessani ruokailu jos mikä oli yksinkertaista. Äiti keitti aamiaiseksi puuron. Lounaaksi syötiin perunoita ja lihaa tai kalaa sekä lisäksi vihanneksia tai salaattia. Kahviaikaan aikuiset joivat kahvia ja lapset mehua, lisäksi syötiin äidin leipomaa vehnästä.

Lehtileike työpöydälläni vaivaa aika ajoin. Mietin, miksi on niin vaikeaa antaa, mitä minulta seurakuntani jäsenenä pyydetään. Lehtikirjoituksessa nimikkolähettimme siellä kaukana toivoo lähettäjäseurakuntiensa välittävän heille omia rukouspyyntöjään.

25-vuotias rattijuoppo ajoi 11-vuotiaan lapsen kuoliaaksi Helsingin Viikissä. Sosiaalisessa mediassa syntyi raivon pyörre. Jos Facebookin kommentit olisivat kiviä, rattijuoppo olisi kivitetty hengiltä moneen kertaan.

Omalla asuinalueellani asuu paljon vanhempaa ikäluokkaa. Kaduilla ja kaupoissa liikkuessa huomiota kiinnittää se, että varsinkin eläkeikäisistä vain naiset ovat kaksin tai kolmistaan. Miehet liikkuvat useimmiten yksin tai kulkevat käsikynkkää puolisonsa kanssa.

Päiväkoti-ikäinen pienimmäiseni oli riidellyt samanikäisen naapurintytön kanssa. Mieli oli sen verran paha, että ehdotin soittoa ja anteeksipyyntöä.

Ne murtautuvat esiin siellä ja täällä, yhtä lailla pohjoisen perukoilla kuin Kehä I:n sisälläkin. Ne tunkeutuvat työpaikoille, kauppoihin, yliopistoille, taiteeseen – viimeisenä julkisesti rap-musiikkiin.

Joulukuun lopulla kuoli kaksi valtiomiestä, jotka ovat muokanneet voimakkaasti maailmaamme. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-ilin kerrottiin kuolleen lauantaina 17. joulukuuta. Tšekin tasavallan ja Tšekkoslovakian presidenttinä toiminut Václav Havel kuoli heti seuraavana päivänä.

Lapsuuteni joulujen lumo ei särkynyt silloin, kun minulle valkeni, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Se särkyi silloin, kun meillä oli ensimmäistä joulua televisio.

Sain olla sopivasti ennen joulua Rautavaaran viisaitten naisten keskellä. He olivat löytäneet aarteita, suorastaan sielun kultahippuja. Niistä elää pitkälle kohta alkavan vuoden vuoristorataharjoituksiin.

Perheessä pidettiin piparkakkutalkoot. Leivoin lapsen kanssa pipareita itselle ja lahjaksi ystäville.

Onneksi Jumala on luonut ihmisistä – ja erityisesti insinööreistä – viisaita. Kaukana synnyinmaasta, yli neljän miljoonan ihmisen suurakaupungissa olen kiittänyt Jumalaa Skypen ja gps:n olemassaolosta.

Kohta se marina taas alkaa. Tiedotusvälineissä on joulun alla tullut tavaksi mussuttaa koulujen ja päiväkotien joulujuhlien kristillisestä sisällöstä. Kun niitä vietetään, on kyse syntymäpäivän juhlimisesta. En ole eläissäni ollut, enkä toivottavasti joudu koskaan olemaankaan, synttäreillä, joissa päivänsankarista ei saa puhua puolta sanaa, eivätkä minkäänlaiset onnittelulaulut ole sallittuja.

Amerikkalainen, perheessämme asuva nuori nainen on huvittava näky saapuessaan kotiin paikallisbussilla kainalossaan kahdeksankiloinen jäätynyt kalkkuna. Ilman uunissa paistettua kalkkunaa amerikkalaisen kiitospäivän juhlinta tuntuisi kuulemma tyhjältä. Ja ilman kiitospäivää, johon rakkaat kutsutaan pöydän ympärille, ei vuodesta tule eheä.

Hyvin nuorena naisena olin kibbutsihotellin baarissa mairean vanhemman juutalaismiehen aputyttönä. Asettelin astioita tarjoilukärryyn, kun yhtäkkiä tunsin kädet lantiollani.

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot luvallisia. Ja kun evankeliumin julistaminen pitää sisällään nuo molemmat elementit, eteenpäin mennään kaikin mahdollisin keinoin.

Tässä pieni kevennys kaamoksen keskelle. Suomalaista hymyilyttää joka kerta, kun ajaa autolla E4-moottoritietä Tukholmasta etelään. Parikymmentä kilometriä Södertäljen eteläpuolella on liittymä, missä samassa kyltissä komeilevat nimet Hölö ja Mörkö.

Ruotsin suurimman vanhuspalvelujen tarjoajan hoitokodeissa on käynyt ilmi vakavia puutteita, kertoo aamun Helsingin Sanomat. Hoitajat ja omaiset kuvailevat aliravitsemusta, makuuhaavoja ja kaatumisia. Yhtiön omistus on ketju, jonka päässä on kaksi investointiyritystä, toinen niistä veroparatiisissa. Sinne menevät myös yhtiön voitot, joita Ruotsin valtio ei siis pääse verottamaan.

Euroopan talouskriisi, Suomen kirkon kriisi – huolestuttaa, huolestuttaa. Megahuolten seassa vellovat pienemmät henkilökohtaiset työ- ja kotihuolet.

Seurakunnassa on liitosten myötä useita kirkkoja. Nyt keskustellaan siitä, kannattaako kaikissa kirkoissa pitää jumalanpalveluksia. Voitaisiinko jostakin jumalanpalveluksesta luopua, mahdollisesti aikanaan jopa koko kirkosta? Samalla vähenisi pappis- ja kanttori- sekä kiinteistötyövoiman tarve.

Toimittajantyössäni tulen joskus osallistuneeksi konfirmaatiomessuun, vaikka tavallisena kirkossakävijänä olenkin oppinut välttelemään niitä.

Tunnen myötätuntoa Israelia kohtaan. Syynä lienee luontainen taipumus asettua puolustamaan pientä ja alakynnessä olevaa.

Suomi oli syvällä lamassa vuonna 1993, kun täytin 18 vuotta. Uutiset suolsivat työttömyyslukuja ja otsa kurtussa puhuvia poliitikkoja. Kauppakeskuksissa pyörivät pölypallerot tyhjien toimitilojen nurkissa. Ainoa kannattava bisnes tuntui olevan kirpputorit.

Olen Sanan matkalla. Tietyt jalanjäljet ovat kutsuneet lähtemään liikkeelle. Jälleen kerran. En ole matkalla yksin. Sekalainen seurakunta eri puolelta Suomea on kuullut saman kutsun, ja 50 hengen voimin astumme keskelle maailman polttopistettä ja puheenaiheita.

Muistan erään keväisen iltapäivän kouluvuosilta. Istuin luokkatoverini kanssa välipalalla kotonani. Selkäni takana olevalla apupöydällä sijaitsi leivänpaahdin, jonne yritin kääntymättä työntää leipäviipaleita teinityttöjen pohjattoman ruokahalun täytteeksi.

Vanhojen VHS-nauhojen merkinnät muistuttavat elokuvista, joita en vieläkään ole katsonut. Viimeiset viisi vuotta ne ovat maanneet pahvilaatikossa vaatehuoneessa. C-kasetin kyljessä oleva teksti ”Sekalaista” pukkaa naurattamaan.

– Isä tiesi heinän, jossa on vitamiineja, Suomeen muuttanut inkeriläinen Hilma kertoi minulle kerran. Hilman lapsuus oli ollut rankkaa. Perhe otettiin vangiksi ja vietiin Siperiaan. Sillä matkalla moni kuoli kylmään ja nälkään.

”Äiti on Kreikka. Se on ottanut meidän viikkorahapurkista bussirahaa, jättänyt maksamatta velkansa ja elää yli varojensa. Me ei anneta sille enää yhtään lainaa.” Viiltävä talousanalyysi tulee suoraan auton takapenkiltä, ala-asteikäisten lasteni suusta.

Vilustuin pahanpäiväisesti juttumatkalla Pohjois-Italiassa alkuvuodesta. Ilma oli kostea ja viileä, retkeilymaja vetoinen ja minulla turhan vähän vaatetta matkassa.

Työnantajani kutsui minut jäseneksi haastattelutiimiin, jonka esitysten pohjalta säätiön hallitus valitsee minulle työtoverin. Julistustyöntekijää siis etsitään.

Taloyhtiömme pihalle tuotiin viikonlopun ajaksi siirtolava. Sinne sai viedä tavaroita, joista halusi päästä eroon. Hain vinttikomerosta rikkinäisen puutarhatuolin, vanhan patjan ja pöntön kuivunutta maalia.

Olii se hetki päivästä, jota äitini kutsui tymäpysäkiksi: ajatus ei kulje, kädet eivät tartu eikä mielessä ole muuta kuin kahvikupin kuva. Annoin periksi kahville ja Ylen Areenalta poimitulle videolle.

Musiikkipitoisia tilaisuuksia juontaessani olen silloin tällöin innostunut kehumaan, miten erinomainen laulaja itsekin olen. Taiteellinen tasoni joutui tosin outoon valoon jo kouluaikoina. Arvelen, että opettajien epäpätevyyden seurauksena.

Aidon kristillisen identiteetin vahvistaminen on kirkon tärkeimpiä pastoraalisia tehtäviä. Tähän lopputulokseen päädyttiin Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oppikeskusteluissa muutama viikko sitten.

Rippikouluaikanani luettiin Katekismuksen käännöstä, jossa kolmannen käskyn alku kuului, että älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä. Tuo käsky tuli hassusti ajatuksiini, kun mietin nykyistä kielenkäyttöä.

Olen ollut seurakunnan luottamustehtävissä viimeiset vajaat kymmenen vuotta. Paljon pitempään olen ollut kunnallisissa ja valtiollisissa luottamustehtävissä: muun muassa kunnaanvaltuutettuna, kunnanhallituksen puheenjohtajana ja kansanedustajana.

Euroopan pörssit sukelsivat. Osakekurssit laskivat alimmilleen yli kahteen viikkoon. Uusi taantuma tulossa. Tässä otsikoita viikon varrelta.

Ilta on lämmin ja tyyni. Hiljaisen niemen katsomo on hiirenhiljaa ja odottaa. Meille kerrotaan, että näytelmä on nyt osoitettu Kalevi Lehtisen muistolle. Ensimmäisen Raamattukylän kummin maallinen tie on päättynyt ja taivaallinen alkanut. Tien kulkijan pitkä linja elämästä kuoleman kautta uuteen elämään toteutuu. Hyvää matkaa.

Helsingin uusi musiikkitalo on saatu vihdoin soimaan. Myös Reykjavikissa sekä pian myös kotikaupungissani Jönköpingissä juhlitaan uusia musiikin pyhättöjä.

Sosiaalinen media on antanut surureaktioille uusia muotoja. Tuonilmaisiin siirtyneille syntyy facebookiin Lepää rauhassa- ja RIP-sivustoja, jotka saavat jopa kymmeniä tuhansia peukunnostoja ja kommentteja.

– Sinä hiihdät! henkäisi järkyttynyt ääni. – Ainahan minä olen hiihtänyt, hymyilin herttaisesti ja jätin sanomatta: – Sinusta huolimatta. Olin 30 kilometrin päässä hiihtokeskuksesta keskellä lumista erämaata, ja entinen ala-asteen liikunnanopettajani oli juuri kurvannut rinnettä alas eteeni.

Huivikielto. Ristikielto. Julkisen rukoilun kielto. Mitä suomalaiseen uskontokeskusteluun tulee, se alkaa olla kieltoa kiellon päälle.

Autottomana olen tottunut tekemään mökkireissut bussilla. Matkan viimeinen osuus pitää kuitenkin kulkea joko taksilla tai kävellen. Jos tavaraa ei ole liikaa, valitsen usein 4-5 kilometrin patikoinnin reppu selässä.

Pyörähdimme perheen kanssa pohjoisessa. Patikointia Pallastunturilla, maisemien ja nähtävyyksien katselua sekä tuttujen tapaamista. Sellainen oli matkamme menu. Tämän menuun toteutumiseksi olin hieman pitkin hampain jättänyt kalastusvälineeni kotiin. Se otti välillä koville. Koukkuleukaiset lohet tulivat uniin. Mutta mitäpä isä ei tekisi perheensä eteen. Huh… huh!

Kun vuosia sitten otin käyttöön uuden kännykkänumeron, sen loppuosa jäsentyi mielessäni kolmeksi sarjaksi 341 41 25. Niin kerroin sitä eteenkinpäin. Toisinaan huomasin, että kuulijan kasvoilla vilahti epätietoisuus: oliko toinen 41 toistoa?

On aamu ja luen aamukahvilehteä ilman lehtiä. Bittivirtaa ja kuvaruudun valopisteitä. Sadat vanhemmat valittavat lapsen sijoittamisesta tiettyyn kouluun, kirjoittaa verkkohesari kuvaruudulle.

Tiedän, että golf on monille rakas harrastus, mutta en itse ole innostunut lajista. Sen pukeutumisetiketti tuntuu kovin totiselta, ja urheiluna fyysinen rasitus liian vähäiseltä.

Norjassa tapahtuneen joukkosurman tekijää on kuvattu mediassa muun muassa äärikristityksi, vakaumukselliseksi kristityksi ja kristilliseksi uskonkiihkoilijaksi.

Pitkä kävelyrupeama vieraan kaupungin kivikaduilla sai kaipaamaan rauhanhetkeä, mutta koska arvelin kahviloiden olevan aika täysiä ja hälyisiä, astelin suureen kirjastoon, vanhaan, avaraan rakennukseen.

Kirkko on maallistunut. Monissa asioissa valtakirkkomme on seurannut maallisen yhteiskunnan virtauksia.

Olin Kreikassa au pairina lähes parikymmentä vuotta sitten. Ihmettelin kreikkalaisten tapaa kysellä aina, mitä kuuluu. Suoraviivaisena suomalaisena aloin heti eritellä, mitä ihan oikeasti minulle kuului. Eikä tietenkään yleensä mitään hyvää.

Rakas lukija. Saatat kyllästyä kohta alkuunsa enkä pane pahakseni, jos siirryt seuraavalle sivulle tuota pikaa. Siellä sinua ravitsevat kenties Jumalan ihmeet ja merkit, joita olet kaivannut. Tässä sellaiset ovat jotenkin piilossa, verhon heilahduksen takana. Mutta minulle Jumalan ihmettä nekin.

Jo usean vuoden ajan on ollut mielenkiintoista seurata kuinka varauksettomasti yleisurheilun Suomen mestaruuskilpailujen, Kalevan kisojen, järjestäjät ovat ottaneet Kristillisen liikuntayhdistyksen ja Sana-lehden järjestämät Kirkolliset Kisailtamat viralliseksi osaksi kisaviikonloppua.

Vesisade on kastellut kirkon ulkoseinää peittävät paanut. Ovi on lukitsematon, sisällä ei ole ketään. Kirkon puisia seiniä peittävät koristemaalaukset ja keskellä kattoa on Ilmestyskirjaan pohjautuva maalaus Jumalasta valtaistuimellaan.

Ostin ruokakaupassa hetken mielijohteesta mehevän rahkapiirakan ja kotimatkalla nautin ajatuksesta, miten keitän hyvät päiväkahvit. Piirakka oli herkullinen ja katosi hetkessä lautaseltani. Ennen kuin kahvi oli loppu, sen maku oli jo poissa suustani. Silloin iski ajatus: kannattiko piirakka ostaa, vaikkei se ravinto-opillisesti ja taloudellisesti ollutkaan suuri synti.

Puolitoistavuotias poikani kulkee ympäriinsä kädessään jalkapallojoukkue Hongan pelaajasta otettu postikorttikuva. Samaa kuvaa hän kirmaa katsomaan jääkaapin ovesta heti herättyään. Onko tässä nyt kuva, joka hänen elämälleen on erityisen merkityksellinen, jopa ikoninen? Pojalle, jonka ensimmäinen sana oli pallo, ja joka lämii palloa aamusta iltaan intensiteetillä, jota en muissa lapsissani ole nähnyt.

Täällä Ruotsissa kolmen kirkkokunnan yhdistyminen sinetöitiin Tukholmassa kesäkuun alussa, kun baptistien, metodistien ja lähetyskirkon edustajat päättivät uuden yhteisen kirkon perustamisesta.

Tähän aikaan vuodesta asuinpaikkamme Paulaharjun rinteillä vallitsevat paratiisimaiset olosuhteet. Tuomet ja kielot sekä omena-, kirsikka- ja päärynäpuut kukkivat jo, ja alppiruusut aloittelevat kukintaansa. Järven rantamaat ovat voikukkien ja rentukoiden muodostaman kirkkaan keltaisen maton peitossa. Puuston vihreys suorastaan kirkuu uutuuden loistossaan.

Jo monta vuotta olen kotona oleillut pääasiassa keittiössä. Ei niin, että siippani olisi köyttänyt minut hellaan kiinni. Syy on se, että keittiön pöydän ääressä olen saavuttanut kaikkein mukavimman asennon, joka sopii niin työhön kuin kirjojen lukemiseenkin: pyrstö tuolilla ja jalat toisella.

Olipa kerran partiolaki. (Nykyään sen tilalla ovat ”partioihanteet”.) Laki piti osata ulkoa ja sitä piti luvata noudattaa. Sen toinen pykälä kuului: Partiolainen on uskollinen ja kunnioittaa toisen vakaumusta.

Körötin bussilla halki läntisen Uudenmaan. Olin matkalla työpaikan koulutuspäiville. Pysähdyimme pienen kaupungin linja-autoasemalla. Katu pöllysi lakaisukoneen kuljettajan siivotessa talvihiekoitusta pois. Koululaisjoukko kulki ohi toisilleen toverillisesti naureskellen. Läheisen ravintolan tarjoilija ojensi ruoka-annoksen asiakkaalle ja kääntyi vitsailemaan työkaverille.

Kieleemme ilmestyivät 1970-luvulla lyhenteet ”jaa.” ja ”eaa.”, jotka luetaan ”jälkeen ajanlaskun alun” tai ”ennen ajanlaskun alkua”. Niillä on haluttu korvata lyhenteet ”jKr.” ja ”eKr.”, jotka tarkoittavat vuotta kristillisen ajanlaskun alusta alkaen tai sitä ennen. Uudet lyhenteet ovat yleistyneet muun muassa eräissä sanomalehdissä. Usein niihin liittyy halu kieltää uskonnon merkitys.

Suvisuomalaisten sanotaan olevan talvista muotoaan seurallisempia ja ystävällisempiä. Saattaa olla, että asia on ylimainostettu, sillä myönteisyys ei ulotu läheskään kaikkialle. Puutteet ilmenevät vaikkapa suhteessa naapurin lapsiin.

Kun Suomi sai itsenäisyyden, ensimmäisiä suuria asioita eduskunnassa oli alkoholin täyskielto. Kieltolakipäätös, joka toteutettiin eduskunnan suuren enemmistön voimin, kuvaa raittiusliikkeen silloista vaikutusvaltaa.

Joku viisas on todennut, että suomalaiset ovat häpeään sidottu kansa. Häpeään liittyviä tuntoja ovat kelpaamattomuus, huonommuus ja mitättömyys. Voimakkaimmin tämä kansallinen häpeäidentiteettimme ilmenee suhteessa ruotsalaisiin, entiseen herrakansaamme.

Voi miten toivoisi, että Suunnitelma A toteutuisi aina! Siis se parhain, rohkein, tervein, järkevin, innostavin… Reitin tulisi olla selvä, ei sivupolkuja, ei esteitä, ei kuoppia eikä ainakaan polttoaineen loppumista kesken matkantekoa. Kuin ajaisi uutta moottoritietä kohti Turkua, suoraa, selkeää, vaikka silmät kiinni.

Helsingin Kalliossa usean vuoden ajan toiminut Heikki Hurstin ruuanjakelupiste on saamassa lähtöpassit alueen asukkaiden valitusten vuoksi. Lehtitietojen mukaan asukkaat ovat kyllästyneet humalaisten jonottajien aiheuttamiin häiriöihin ja samasta syystä he pelkäävät myös omistusasuntojensa arvon laskua. Möliseviä humalaisia harva ehdoin tahdoin tahtoo kotikulmilleen, mutta on turha kuvitella, että Kallio siistiytyisi leipäjonon hävitessä.

Toisinaan minulta kysytään, mikä Ruotsin kirkossa on paremmin kuin Suomen kirkossa. Minusta yksi asia Ruotsin hyväksi on avoin ehtoollispöytä. Ruotsin kirkossa ehtoolliselle osallistumisen edellytys on kaste. Mitään muuta vaatimuksia ei kirkkojärjestys aseta.

Vuosien mittaan olen kirjoittanut kolumneja useampaan lehteen. Kaikista aiheista kulmikkaimmaksi on osoittautunut maahanmuutto. Myönteisen asian mainitseminen maahanmuuttajasta – vaikka vain sivulauseessa – saa helposti aikaan kriittisen palautetulvan.

Olen kuolemassa. Ajankohtaa ei ole Yläkerrassa vielä päätetty, tai ainakaan sitä ei ole asianosaiselle kerrottu. Kuolema tuli puheeksi saunassa, kun Rouva sanoi ehkä testamenttaavansa ruumiinsa lääketieteen käyttöön. Arveli jälkeen jäävien säästävän hautauskuluissa, kun ei tarvittaisi kallista ruumisarkkua.

Luin sunnuntain Helsingin Sanomista yllätyksekseni, että läheisen Metsälän kaupunginosan vanhemmat jopa hankkivat kakkosasuntoja muualta ja eroavat nimellisesti saadakseen lapsensa johonkin muuhun kuin lähialueemme kouluun. Maunulan ala-asteella kun on liian paljon maahanmuuttajia ja sen epäillään haittaavan opetuksen laatua.

”Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt.” Siinä parin jakeen lainaus Laulujen laulun 2. luvusta. Pelkästään siksi, että se kuvaa niin äärimmäisen hyvin sitä, mitä parasta aikaa silmilläni näen.

Sinä päivänä teen kaiken toisin kuin olen suunnitellut. Jätän näppäimistön nakseen, pakkaan reppuni ja nitkuttelen polkupyörälläni kaupungin laidalla sijaitsevalle retkeilyalueelle, järven rannassa nököttävälle metsäniemelle.

Raamatussa on kummallinen sanonta, joka ei ole arkikielessä kovinkaan tavallinen: panna toivonsa [johonkin]: Pane toivosi Herraan, Israel.

Ison kauppaketjun marketin kassalle oli ilmestynyt uusi maksupääte, johon asiakas saa itse näppäillä pankkikortin tunnusluvun. Bonispisteisiin oikeuttava etukortti käytetään samassa koneessa vetäisemälle se lukijan läpi. Sitä varten on pystyura laitteen oikeassa reunassa.

Demokratia on mielestäni paras mahdollinen tapa organisoida valtio ja tehdä se toimintakykyiseksi. Demokraattisessa järjestelmässä valta kuuluu kansalle. Suomessa tätä valtaa käyttää kansan nimissä eduskunta, joka lainsäädännöllä määrää perusteet ja suuntaviivat kaikelle yhteiskunnassa tapahtuvalle toiminnalle. Tämän vuoksi äänestäminen on erityisen tärkeää.

Rakastamme tuhkimotarinoita. Saduissa prinssi loihti tavallisen tytön prinsessaksi. Nykyään televisio voi muuttaa ihmisen elämän kerralla.

Ihmisessä on kolme ulottuvuutta; fyysinen, henkinen ja hengellinen. Nykyaikana monet eivät tunnista hengellistä puolta itsessään. Ihminen fyysisenä olentona ja ajattelevana henkisenä olentona on itsestäänselvyys. Kun ihminen on tieteen saralla kehittynyt valtavasti, on tullut käsitys, että henkinen olemus on tehnyt hengellisyyden tarpeettomaksi.

Jos seurakuntalaiset päästetään suunnittelemaan vapaasti seurakuntatoimintaa, millaisen tilaisuuden he loisivat?

Ruudun täyttää nuorten miesten pakolaisvirta. Heitä varten on lennätetty eri puolilta maailmaa ensiapua, sairaalahenkilökuntaa, telttoja, lääkkeitä. Tehdään kaikki se mikä voidaan niissä puitteissa. Jokainen mies tarvitsee apua hätäänsä. On paettava tuhon tieltä, etsittävä uusi paikka jatkaa elämää, kenties löytää työtä ja jonkinlaista tulevaisuutta.

Mökillä on tullut usein kuunnelluksi perjantai-illan taustaviihteenä radion Puhelinlangat laulaa –toivekonserttia. Saa kuulla ihmisten arkisista puuhista, säistä, sadoista ja vuodenkulusta eri puolilta maata. Melkein tuntee pullan tuoksun ja kuulee, miten tuli ritisee saunan pesässä tai takassa. Yleensä ollaan oman rakkaan, ystävien tai sukulaisten kanssa ja valmistaudutaan leppoisaan viikonloppuun. Elämä on tasaista ja tavallista – ja kaikesta päätellen varsin onnellista.

Herätysliiketaustainen ystäväni totesi, että nykyään papit saarnaavat korvasyyhyyn eivätkä enää julista syntiä synniksi. Jäin toviksi miettimään moista ja esitin korvasyyhystä vastakysymyksen: Jos herätysliikkeen mies tai nainen saarnaa herätysliikkeeseen kuuluvalle kuulijakunnalle saaden aikaan odotuksenmukaisia tunnekuohuja ja kokemuksia, niin eikö tämä saarnaaja silloin puhu kuulijoiden korvasyyhyyn?

Sain yllättävän sähköpostiviestin. Minuun otti yhteyttä ystävä vuosien takaa, eräänlainen pikkusiskoni. Eräänlainen siksi, ettemme ole lainkaan sukua.

Vuosia sitten haastattelin amerikkalaista rauhanturvaajaa, joka opetti mediataitoja nuorille afrikkalaisessa diktatuurissa. ”Eihän ne antaisi meidän olla täällä, jos tietäisivät mitä taitoja nuoret tässä oikeasti oppivat”, nauroi internetin saloihin nuoria vihkinyt mies. Eivätpä totisesti tienneet.

Julkinen keskustelu saarnojen tasosta jatkuu. Koin saarnojen kanssa melkein henkilökohtaisen kriisin joitakin aikoja sitten, kun huomasin käyneeni kirkossa tasakymmeniä vuosia.

Asumme omakotitalossa, jota lämmitämme puilla. Talomme on varustettu myös sähkölämmityksellä, mutta sen olemme järkisyistä jättäneet varajärjestelmäksi. Viime kesän myrskyt ja talvien lumikuormat vahvistivat sen, ettei siitä oikein muuhun olekaan.

Pääsiäinen lähestyy. Pettääköhän puolustusvoimien tai vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen tilannetaju taas hiljaisella viikolla Parolannummen varuskunnan alueella?

Rupesin vetämään raamattupiiriä, vaikka ei se ollut tarkoitukseni. Olisin halunnut tulla valmiille, istua rennosti ja pudotella silloin tällöin nokastani viisauden kultarahoja. Kukaan palkkatyöläinen ei kuitenkaan tullut minua Raamatulla viihdyttämään eikä tarjoamaan tilaisuuksia teologiseen saivarteluun. Huomasin yllätyksekseni pitävänikin äkisti raamattupiiriä, jossa oli hienoja ihmisiä ja hyvä olla.

Menneisyydestäni helluntailaisena nuorena muuan kuva on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni. Oli sunnuntaiaamu ja jumalanpalvelus rukoushuoneella. Saarnamies oli asettunut puhujapönttöön ja piti jykevää saarnaansa. Yhtäkkiä puhujapöntön juurelle pelmahti lauma pikkulapsia. Siinä he istuivat ja puuhailivat omiaan - eikä se häirinnyt ketään.

Kysyn usein pappisvihkimystä pyytäneiltä teologian maistereilta, miten he hoitavat hengellistä elämäänsä. Useimmat kertovat rukoilevansa ja ilahduttavan monet sanovat käyvänsä säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Mutta harvat lukevat säännöllisesti Raamattua.

Helsingin Kampin liikenneterminaalissa huomaan harmikseni, että lompakkoni on jäänyt kotiin. Miten nyt pääsisin bussilla kokoukseen 60 kilometrin matkan päähän?

Vaativin tehtävä, jonka elämässäni olen kohdannut, on lasten kasvattaminen, vanhemmuus. Tähän tehtävään ei yhteiskunta opeta tai anna valmennusta.

Olen muistanut viime aikoina harvinaisen paljon uniani. Niissä on käyty messussa ja vanhassa luostarissa, tehty matka menneisyyden rippikoulun iltahartauteen, kävelty sateisessa yökaupungissa, nähty tuttuja, läheisiä, kadotettu kenkä.

Hento, upeahiuksinen nainen tulee kohti ja tervehtii. On aika juhlistaa hänen eläkkeelle lähtöään kirkkomme merkittävästä virasta. Kirsti Aalto on työskennellyt vuodesta 1982 lähtien sairaalasielunhoidon tehtävissä, johtajana 1991 alkaen. Tähän päivään osui myös hänen syntymäpäivänsä.

Suomalaisten tiedotusvälineiden uutiskynnyksen ylitti äskettäin tutkimus, jonka mukaan Ruotsissa asuvien suomalaisten terveys on huonompi kuin ruotsalaisten. Tutkimus paljasti siis sen, että ikänsä raskasta työtä tehneillä ihmisillä on enemmän nivel- ja tukielinvaivoja kuin kevyempää työtä tehneillä. Ja tämä tulos saadaan millä tahansa teollisuuspaikkakunnalla.

Tein 1970-luvulla tiedottajan töitä Helsingin Paavalin seurakunnassa. Niilo Ylivainio piti silloin kokouksia Messukeskuksessa. Sinne mentiin porukalla katsomaan ja kokemaan, kun ihmiset kaatuivat rukousjonoissa. Sitten rupesi tapahtumaan myös luterilaisessa kirkossa. Nyt kaatuu kirkossakin uutisoi Suomen Kuvalehti, kun karismaattisuus alkoi virvoittaa seurakuntia.

Israelilaiset olivat autiomaassa nälissään ja janoissaan. Herran kehotuksesta Mooses kopautti sauvallaan kalliota, ja vesi alkoi virrata juotavaksi niin kuin oli tarkoituskin (4. Moos. 20:11). Minä kopautin jumittunutta pesukoneen liitintä Rouvan kehotuksesta, ja vesi alkoi virrata lattialle, vaikka ei ollut tarkoitus.

Jalkojeni alla on iso kultaharkko, välissä panssaroitu lasi. Tuijotan kultaista lattiaa epäuskoisena kymmenien kiinalaisten silmäparien kanssa hotellin aulassa, Macaon saarella Hongkongin edustalla. Tälle kasinosaarelle kiinalainen kiiruhtaa vähäisinä vapaapäivinään koettamaan onneaan, sillä manner-kiinassa uhkapelit on lailla kielletty.

Alkuperäisluonnon hävittämisestä ja ilmaston muutoksesta kannetaan näyttävästi huolta. Olisiko aika ruveta kantamaan huolta myös siitä, mitä ihmislajille on tapahtumassa, sillä yhä useammat tuntuvat olevan itsensä ja arkisten asioidensa kanssa täysin hukassa?

Joulu päättyi, vaikka kaiketi kukaan ei oikein soisi sen päättyvän. Tutun joululaulun haikeus joulun päättymisestä on totta ainakin lapsen ja lapsenmielisten sydämissä. Itsessäni tunnistan surunsekaisen viiltävyyden joka vuosi, kun retuutan joulukuusta pihalle.

Pari muistikuvaa viime vuodelta. Löysin matkalla Tukholmasta etelään Nyköpingistä pienen leipomon, jossa tuoreen leivän ja pullan lisäksi tarjoiltiin kahvia. Istahdin kirjoittamaan viime hetken uutisia Sanaan. Paitsi että pikku myymälä tuoksui hyvältä, siellä oli hyvä meininki. Leipuri tervehti iloisesti tulijoita ja antoi kanta-asiakkaalle jauhoisen halauksen. Ulkona tuprutti lunta.

Kun ihmiskunta historiansa aamuhämärissä on kuvannut maailmaansa, kuvauksissa on usein esiintynyt puu, pylväs, vuori tai napa. Sen muotoja on monia: elämän puu, Kalevalan iso tammi, maailmanpylväs, pyhä vuori tai kotakuusi, joka kiinnittyy Pohjantähteen, pohjoisen taivaan liikkumattomaan maailmannaulaan. Sille on ominaista, että se pysyy paikallaan ja että se on myös linkki tai väylä, jota pitkin taivaalliset olennot ja ihmiset pitävät yhteyttä.

Kansainvälisen tutkimuksen mukaan me kolmekymppiset naiset emme ole tyytyväisiä elämäämme. Meitä parikymmentä vuotta vanhemmat ovat meitä paljon onnellisempia. Olemme tyytymättömämpiä elämäämme kuin ikäisemme ennen. Naisten onnellisuus on vähentynyt jyrkästi 35 viime vuoden aikana.

Länsimaiden maallistuminen, moniuskontoistuminen sekä monien kirkkojen laskevat jäsenmäärät ovat johtaneet arvioihin Euroopasta kristinuskon hautausmaana. Onko tämä maanosamme tulevaisuus?

Kyllästyttyään pelkkään kaurapuuroon ja lettuihin leskeksi jäänyt ukkini päätti avioitua uudelleen. Luotuaan katsauksen tuttavapiirin leskirouviin ja neiti-ihmisiin hän päätyi kosimaan iloista ja sosiaalista perhetuttuamme, jota me lapset kutsuimme Kati-tädiksi.

On yksi sanomisen tapa, joka puhuu enemmän kuin sana, kaikille ja kaikkialla.

Kaikkein hellyttävin näkemäni ikoni on 500-luvulta peräisin oleva Kristuksen ja Pyhän Menaksen ikoni, joka Taizen ekumeenisen yhteisön kautta on tullut tunnetuksi ystävyyden ikonina. Se löytyi Bawitin luostarin arkeologisista kaivauksista Egyptistä vuonna 1900.

Kuusikymmentä vuotta sitten Artturi Leinonen puhui Kansallis-Osake-Pankin 60-vuotisjuhlassa. Puheessaan ”Syyrakin ohjeita lainaajille, velallisille ja takausmiehille” Leinonen muistutti, että Jeesus Sirak laati pankeille ohjesääntöä jo kauan ennen pankkitoiminnan alkua.

Sain elokuussa seurakunnalta kirjeen. Minut toivotettiin tervetulleeksi toimintakauden avajaismessuun ja vapaaehtoistyöntekijöiden rekrytointimessuille. Kirjeeseen oli laitettu kutsu myös ystävää varten.

Taso on säilytettävä ja jos mahdollista panna vielä paremmaksi kuin viime jouluna. Siis lisää koristeita, valoja, liinoja, enkeleitä, ruokaohjeita, verhoja, lahjoja, vierailuja…

Lapsuuskotini takana aukeni metsä, jonka laidassa oli suuri mänty. Sen ympärillä oli kauniisti kumpuava alue, jonne sulava lumi valui pieninä puroina ja jossa kasvoi vuokkoja ja kieloja. Pihan lasten kanssa perustimme männyn juureen eläinten hautausmaan, jonne päätyi jokunen päästäinen ja ikkunoihin lentäneitä pikkulintuja sekä muutama koppakuoriainen.

Olen jossakin aiemmassa kolumnissani jo ilmaissut sen käsitykseni ja kokemukseni, että evankelistan työ on siinä(kin) mielessä erikoista puuhaa, ettei sitä oikein voi osata eikä edes opetella.

Isäni paistoi nuotiolla makkaraa venäläispappojen kanssa. Ystävällinen myhäily korvasi yhteisen kielen puutteen ystävyysseurakuntamatkalla.

Sunnuntai-iltojen suositusta Kuorosota-ohjelmasta ovat perinteisesti ensimmäisenä pudonneet suuret metropolijoukkueet, vaikka niillä on suurin kannattajapotentiaali. Se muistuttaa, että toisinaan joukkovoima syntyy pienuuden ekonomiasta. Sitoutuminen liian avaraan ja liian isoon on ihmisen psyykelle mahdotonta.

Talvella aion antaa itselleni luvan lököilyyn, lonkanvetoon ja laiskotteluun. Hellitän vähän. Otan rennosti. Liityn esi-isieni ketjuun – tai ainakin melkein.

Kirjoitan vuoden viimeistä kolumniani yhtä murheellisissa merkeissä kuin vuoden ensimmäistäni. Haitia murjotaan taas. Tammikuussa ja koko kevään ajan oli tilanne päällä valtaisan maanjäristyksen takia. Me kaikki alan työläiset tiesimme jo silloin, että syksyn hurrikaanikausi saattaa tuoda murhetta murheen päälle.

Ystäväni, joka ei ole erityisemmin kirkon eikä seksuaalivähemmistöjen suhteen intohimoinen, on täysin täynnä syksyn homo-keskustelua. ”Jokaisen oma asia”, hän tuhahti, kun kysyin syytä tunteenpurkaukseen. Moni varmasti jakaa ystäväni tunteen.

Ruotsalaiset ovat ryhtyneet kehumaan itseään. Sydsvenskan-lehti julisti jopa jantelagenin (älä-luule-olevasi-mitään -kulttuurin) kuolleeksi ja kuopatuksi.

TV:n homoillan jälkimainingeissa on käynyt entistä selvemmäksi, että kirkkomme on jakautunut kahtia. Kyse ei ole pelkästä suhtautumisesta homoparien vihkimiseen, vaan vakavammasta halkeamasta. ”Takana on myös oleellinen ero uskontulkinnassa, suhteessa Raamattuun ja kirkon oppiin”, kuten Seppo Simola totesi Kirkossa ja kaupungissa jo arkkipiispan vaalin yhteydessä.

Puolustusvoimain entinen komentaja, kenraali Gustav Hägglund kevensi loppukesästä taloudellista tuskaansa iltapäivälehden haastattelussa. Kenraali oli menettänyt 10 000 euroa kuuluisassa Wincapita-huijauksessa. Haastattelussa kenraali nimitti itseään hulluksi, kun oli lähtenyt mukaan äkkirikastumisen yritykseen.

Näinä synkkinä aikoina, vuoden pimeyden taitekohdista, astuvat haamut haudoistaan – ja lapset kiljahtelevat innoissaan.

Olin jakamassa ehtoollista kotiseurakuntani kahdessa kirkossa. Alttarille tulijat olivat pääosin minua vanhempia, mutta siihenkin ikään mahtui monenlaista kohtaloa kultivoituneesta rouvasta katujen vaeltajaan.

Asioin pankissa ja henkilöllisyyspaperinani oli passi, joka oli juuri mennyt vanhaksi. Virkailija totesi, että hänelle se kyllä kelpaisi, mutta tietokone ei sitä hyväksy. En viitsinyt kysyä, miten hänen näyttöpäätteensä tarkastaa passeja.

Hollywood kaavailee 3D-elokuvaa luomiskertomuksesta. Intian Bollywood taas puuhaa Jeesus-elokuvaa.

Oikein hirvittää, miten tästä selvitään. Kesällä uutisoitiin huolestuttava ongelma, valtion tulot tupakkaverosta ovat romahtaneet. Se tästä enää puuttuu, että viinan juontikin vähenee. Alkoholi kun taitaa olla valtiolle tupakkaa tuottoisampi tulonlähde.

Sytytän vanhan sanomalehden ison risukasan alle. Ilma on tyyni ja sopivan viileä. Merivettä on parin metrin päässä. Mittavat risukasat odottavat kohtaloaan autuaan tietämättöminä. Loppu on lähellä ja siitäkös mieleni virkistyy. Siis risujen loppu.

Tein parikymppisenä kuukauden reissun Etelä-Afrikkaan, kolme vuotta Nelson Mandelan presidentiksi valinnan jälkeen. Maassa oli toiveikas tunnelma, vaikka muistot apartheidista olivat tuoreessa muistissa. Kohtasimme yltäkylläistä vieraanvaraisuutta, mutta myös väkivaltaa, köyhyyttä ja pelkoa.

Kuluvan syksyn työtehtäviini kuului pienryhmäleirin vetäminen Lapissa, Pyhätunturin maisemissa. Tällainen päihdetyön muoto sai alkunsa jo Kansan Raamattuseuran vuosinani, Usko tai älä -nimisenä, ja formaatti on yhä sama.

Olen muuttanut parikymmentä kertaa elämäni aikana. Ja tullut siunatuksi useilla kelpo naapureilla.

”Kun saavuimme lentokentälle, olin aivan äimistynyt, miten hiljaista kentällä oli, vaikka ihmisiä oli kaikkialla. Sama hämmennys jatkui junaan astuessa: junatkin ovat Suomessa ihan hiljaa!”
Tätä ihmetteli ääneen Suomeen muuttanut italialainen ystäväni, itsekin hiljaista sorttia.

Nokian uutta toimitusjohtajaa Stephen Elopia kuvataan mieheksi, joka tekee töitä yhdeksänä päivänä viikossa 27 tuntia vuorokaudessa.

Nyt se on selvitetty. Onneen vaaditaan 75 000 US-dollarin vuositulot. Suomen rahassa täytyisi siis tienata 58 000 euroa vuodessa.

Avioliiton merkitys horjuu. Kristinuskolla on painavaa annettavaa liittonsa kanssa painiville. Tämän viestin jos saisi tuleville kirkkohäitä viettäville pareille läpi, olisi yksi jos toinenkin liitto pelastettavissa.

Toimittaja Johanna Korhonen muistutti viime viikolla kirkon viestintäväkeä sananvapauden merkityksestä. Sananvapautta ei luotu sitä varten, että pääsisimme olemaan toisillemme ilkeitä ja huonotapaisia, vaan jotta voisimme nostaa esiin tärkeitä ja merkityksellisiä asioita.

Tappiomieliala on saamassa valtaansa tämän ajan kristityt. Huonoja uutisia kuuluu joka puolelta.

Meitä istui siinä suuri salillinen uusia teologian opiskelijoita. Suurella osalla oli kokemusta muista töistä ja opinnoista perinteisen seurakuntanuoreuden lisäksi. Tiedekunnan parhaat voimat tekivät kaikkensa vakuuttaakseen meille, että kannatti tulla. Tuleva opinahjo on hyvä, tuleva työnantaja erinomainen.

Nykyaikainen kuluttaja haluaa toimia vastuullisesti, hidastaa ilmastonmuutosta ja tukea kehitysmaiden työntekijöiden oloja. Näin tehdään lainaamalla, kierrättämällä ja ostamalla lähellä tuotettua ja reilun kaupan tuotteita sekä suosimalla palveluita tavaroiden sijaan.

Irlannin matkasuunnitelmat sortuivat, kun myöhästyin vaimoni kanssa jatkolennolta Vihreälle saarelle ja meidän oli yövyttävä Lontoossa.

Nyt on oltava slow. Kaikessa tekemisessä ja olemisessa, kohtaamisessa, seksissä ja syömisessä.

Lomareissulla tapaamani sukulaiset ja tutut valittelivat, etteivät tiedä enää mitään kotiseurakuntansa eivätkä lähiseurakuntien touhuista. Entinen kotiseurakuntani Kiiminki oli viime vuoden loppupuolella päättänyt, etteivät sen jäsenet tarvitse seurakuntalehteään ainakaan tänä vuonna.

”Myrskyn jälkeen on poutasää…” laulaa Kari Tapio suositussa iskelmässä. Myrskyn jälkeen täällä Paulaharjun rinteilläkin on pouta, mutta mikään muu ei sitten olekaan pihapiirissämme ennallaan. Aamukahvit keitettiin spriikeittimellä ulkoverannalla, ja pihailmekin on yön aikana avartunut kolmen kaatuneen männyn verran. Siinä ne nyt makaavat metrin päässä talomme seinästä, siististi talon suuntaisesti kaatuneina. Meitä on taas kerran varjeltu.

Isäni kokosi eläkevuosinaan omia ruokaohjevihkoja. Niihin liimaillut ja kirjoitetut reseptit erilaisine huomautuksineen kertovat paljon hänestä myös ihmisenä, mutta mielenkiintoisimpia ovat ajatelmat, joita hän sujautti reseptien lomaan. Hänen viimeisinä elinkuukausinaan niistä nousi mieleeni usein lause: ”Kyllä vanhalla järkeä on, mutta mihin hän sitä käyttää, sillä itse hän ei sitä enää tarvitse ja nuoremmille se ei kelpaa.”

Pakko selittää ensin tämä kreikkalainen sana katarsis, vaikka se onkin tuttu eri yhteyksistä. Katarsis on tietosanakirjan mukaan äkkinäinen tunnetila, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen. Kirjaimellisesti se tarkoittaa puhdistumista.

Kun Mari Kiviniemi oli voittamassa puolueensa puheenjohtajuuden, Helsingin Sanomat ehätti raportoimaan säröistä Kiviniemen julkisuuskuvassa: ”Asia-Marin välistä putkahtaa esiin hömppä-Mari”. Esimerkiksi hömpästä lehti kertoo Kiviniemen kommentoineen Naistenklinikalta toisen lapsensa synnyttyä, että ”oikein ihana tunne, synnytys meni hyvin!”

Viisas ja ahkera työntekijä on työnantajalle parasta mitä toivoa saattaa. Viisaudesta ja ahkeruudesta on epäilemättä hyötyä myös ihmiselle itselleen, perheelle, yhteiskunnalle ja koko maailmalle.

Kirkot ovat kiehtovia. Mitä enemmän kirkolla on ikää, sitä vahvempi on menneiden aikojen läsnäolo. Tuntuu turvalliselta ajatella, että sukupolvet toisensa jälkeen ovat saapuneet samojen seinien sisälle ylistämään Jumalaa ja juhlistamaan elämänsä käännekohtia.

Harva ihminen tulee terveyskeskukseen saamaan sairauteen hoitoa. Siis sitä mihin hoitajat ja lääkärit on koulutettu. Moni tulee syiden vuoksi, joilla ei ole tekemistä lääketieteen kanssa.

Keskikesän seutu on erikoisella tavalla vastakohtaisuuksien aikaa. Yöttömän yön valossa onnitellaan toisensa saaneita ja lohdutetaan läheisensä menettäneitä. Juhannuksen seudussa vietettiin varmasti kymmeniä, ellei peräti satoja häitä.

”Jos syntyy teologinen virtaus, joka näyttää uhkaavan kirkossa vallitsevaa uskon yhteyttä, juuri piispan tehtävä on edistää teologista kommunikaatiota toisaalta erilaisten teologisten virtausten välillä ja toisaalta kirkon oppia edustavan opetusviran ja teologisten virtausten välillä.

"Isi, kato tätä, tää ois prinsessa!” Pieni tyttö roikkuu isänsä kädessä ja kailottaa hamettaan hypistellen keijun kevein askelin pitkin asfalttia.

Koivunritvat kesätuulessa. Järven liplatus kotirantaan. Ukkosen lähestyvä kumu. Löylyn sihahdus. Kokon rätinä. Lasten lörpötys ja liverrys. Kirkon viileä puolipäivän hiljaisuus. Linnun yöhuhuilu.

Nykyään on aina maanantai. Se tuntuu livahtavan kuin nurkan takaa eteen aina uudestaan. Levollisen ja laiskan sunnuntain rauha särkyy herätyskellon ääneen. Viikon rutiinit alkavat taas alusta. Mihin aika katoaakaan?

Kaupunginosamme asukasyhdistys järjesti jo vuotuiseksi muodostuneen kierrätystapahtuman. Kirpputorit, dyykkauslavat ja Tuo&Hae -ilmaiskierrätyspisteet levittäytyivät pihoille ja katujen varsille yhdeksi lauantaiksi.

Elokuva Solaris oli kolahtanut sisään postiluukusta, ja dvd-levy oli irronnut kotelossa. Minun piti vain tarkastaa soittimessani, oliko tuote kunnossa. Se oli, mutta lähes kolmituntinen juoni imaisi mukaansa.

Katsoin surua suoraan silmiin suvisena viikonloppuna. Vivamo-opistossa vietettiin Surun kevät -päiviä. Läheisensä menettäneet kokivat luonnon järjestämän myrskyisän vastaanoton: ukkosti, salamoi ja paiskoi rakeita. Väliin pilkahti aurinko kuin lempeä lohdutus.

Työtoverini soitti. Asiat olivat menneet ristiin, oli harmistumista, unohtamista, kiirettä ja väärintulkintaa. Asiat siis olivat menneet ristiin, eivät ihmiset. Hyvä, että soitti.

Olen kyllästynyt näihin lakkoihin. Aikana, jolloin Suomen tärkeimmät vientimarkkinat ovat tyrehtyneet ja maan talous on pahasti kuralla, itsekkäästi vain ajetaan omaa etua.

Tärkeä osa Jumalan toteutuvaa rakkautta on yhteys, jonka hän kaikkivaltiaana kykenee luomaan hyvinkin erilaisten ihmisten välille. Yhteys on avain toisen ihmisen kohtaamiseen.

Ensi viikolla arkkipiispan sauvaan tarttuu uusi mies. Ja siitä parin päivän päästä tiedetään, kumpi loppusuoralle kilvoitelleista on Helsingin uusi piispa. Tässä välissä myös kotiseurakuntani saa uuden kirkkoherran.

Lämmin suihku, ihanaa! Nautinnon keskeyttää kymmenvuotiaani komento alakerrasta: ”Äiti, sä olet ollut suihkussa jo ainakin neljä minuuttia. Tiedätkö kuinka valtavasti se kuluttaa energiaa. Etkö sä yhtään ajattele ilmastonmuutosta...” Samana iltana lapsi avaa lahjaksi saamansa karkkipussin ja kommentoi: ”Hirveää, mitä metallipapereita karkkien ympärillä. Noi ei ikinä hajoa luonnossa...” Vessan oveen lapsi on ripustanut kehotuksen sammuttaa valot ja ruokapöydässä hän muistuttaa grillilihan olevan suoranaista ekomurhaa.

Minulla oli neljä kummia. Vanhempieni ystäviä. Ne olivat niitä ihmisiä, jotka lähettivät hopealusikoita ja koruja syntymäpäivälahjaksi, paitsi isäni ystävä, joka katosi kokonaan elämästäni. Toinen kummini kuoli, kolmas hävisi vuosiksi, neljännen kanssa lähettelimme joulukortteja. (Sana 20.5.2010)

Vanheneminen pelottaa minua. Etenkin muistin heikkeneminen kammottaa. Sairastuessani pahasti tai muuten vain vanhetessani voin menettää kyvyn huolehtia itsestäni jos muistinikin sairastuu. Tällöin sairaus etenee, ja jossain vaiheessa osoitteeni on laitos, jossa minut pidetään fyysisesti turvassa, mutta en enää saa tehdä mitään. (Sana 13.5.2010)

Teologiaa on jo kauan hallinnut hölmö käsitys jumalapuheen totuudesta. William J. Abrahamin kirjan Crossing the Treshold of Divine Revelation mukaan lähes itsestään selvyytenä on ollut, että ennen teologisen ajattelun aloittamista on muodostettava perusteltu näkemys siitä, millaista aito uskonnollinen totuus, tieto ja kieli ovat. Tätä hän nimittää ”standardistrategiaksi”. Se esiintyy eri muodoissa, joiden erilaisuus riippuu siitä, millaista aidon uskon katsotaan olevan. (Sana 6.5.2010)

Hei hulinaa! Pari yötä vappuun! Ja sitten hauskaa vaikka väkisin. Ilo pintaan vaikka kengät märkinä. Tuo suuri kevään juhla, ikiaikainen siirtymisen riitti, kuoriutuminen pimeästä valoon, kylmästä kesään, talvivaatteista vapauteen, kohmeesta kasvuun. Koko maa murtautuu roudastaan. (Sana 29.4.2010)

Pääsiäisen pyhinä Ylen uutisissa haastateltiin kristittyä, joka käy kirkossa joka viikko. Toimittaja määritteli hänet minulle ihan uudella yhdyssanalla: kirkkouskovainen. Uutisen kärkenä oli nimittäin (olin sanoa tietenkin) tilasto, jonka mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiin osallistuu seurakuntalaisista vain pari prosenttia. (Sana 22.4.2010)

Ilmassa on merkillistä tunkkaisuutta, vaikka kevät on totta ja kesää kohti mennään. Tarkoitan tässä hengen ilmastoa ja ilmaa. Alkaa tuntua pikkuhiljaa siltä, että on suorastaan noloa olla kristitty ihminen, kuulua kirkkoon, uskoa Jumalaan ja Jeesukseen kiertelemättä ja kaartelematta jonkun Korkeimman kautta. (Sana 15.4.2010)

Olen usein todennut, etteivät Raamatun kertomukset eivätkä etenkään Jeesuksen käyttämät vertaukset ole asioita, jotka ovat tapahtuneet vain kerran ajanlaskumme aamussa. Ei, vaan ne ovat tapahtumia, jotka toistuvat nykyihmisen elämässä, meidän aikamme viitekehykseen asettuneina. (Sana 8.4.2010)

Toisluokkalainen amerikkalaispoika sai lähtöpassit koulusta viideksi päiväksi piirrettyään ristiinnaulitun Jeesuksen, kertoi uutislehti. Opettaja oli pyytänyt lapsia luonnostelemaan jotain jouluun liittyvää, mutta järkyttynyt nähtyään pojan piirustuksen ja passittanut hänet psykologisiin testeihin. Testeissä arvioitiin pojan väkivaltaisuutta, mutta todettiin, ettei lapsi ollut vaaraksi itselleen tai muille. Olipa uutinen kuinka totta tahansa, kertoo se hyvin ajan hengestä, zeitgeitista. Uskonto kelpaa yhä pääsiäispöytään, mutta harmittomana kevytversiona. (Sana 25.3.2010)

Aku Ankan klassikkotarinassa vuodelta 1951 ahkera Roope-setä viljelee maata, ja jyväsiilo on täynnä rahaa. Hirmumyrsky rikkoo siilon ja lennättää miljardisäästöt taivaan tuuliin. Kaikki paitsi Roope ovat yhtäkkiä upporikkaita, kun taivaalta on satanut miljoonan dollarin rahasäkkejä. (Sana 18.3.2010)