Avartumisia

Monia vuosia, armorikkaita vuosia…

Meitä yhdistää erityisellä tavalla edesmennyt kirjailija Anne Fried, jonka läheisyydessä ihminen havahtui, avartui, uudistui ja vahvistui. Sellaisia ihmisiä löytyy yhä ja heidän ystävyytensä on suuri Jumalan lahja.

Kirsti Aalto oli halunnut juhlassaan myös avartaa ja vahvistaa kuulijoita. Se tapahtui osaltaan professori Paavo Kettusen luennon välityksellä. ”Häpeä ihmisten ja Jumalan edessä” kuljetti kuulijan paratiisin porteilta ristille saakka ja samalla sai itse kulkea matkan oman sielunsa maisemassa.

Jumalan kaipaava kutsuhuuto: ”Missä sinä ihminen olet?” tuntui kiirivän yli Helsingin lumisten katujen Katajanokalta Kehä kolmosen ulkopuolelle, aina maan ääriin saakka.

Jumala siis huutelee ihmisen perään, hän kaipaa tätä lähelleen, hän haluaa yhteyttä ja dialogia. Hän kaipaa rakastamaansa luotua, ja minä juoksen pakoon. Juoksenko omaa syyllisyyttäni vai häpeääni? Häpeänkö omaa alastomuuttani tai sitä, että teen väärin?

Lähteekö häpeäni avuttoman lapseni kaipuusta äidin kasvoihin ja kysymykseeni näetkö sinä minut, olenko minä arvokas. Olenko tarpeeksi rakastettava vai huono lapsi?

Kukaan ei ole voinut valita omaa alkuaan eikä elämänsä eväitä. Niiden hyvyys tai pahuus ei ole mennyt tasan. Joidenkin eväät vain ovat olleet ehyemmät, eikä häpeän taakkaa ole tarvinnut kantaa. Silloin kenties Jumalan kutsuhuutoonkin on ollut helpompi vastata.

Mutta aikuisena voin valita tien eteenpäin. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Ihminen voi avartua ja kypsyä oivaltamaan oman tilansa ja Kristuksen ristinkuoleman merkityksen yhä uudestaan. Kun ihminen näkee ristin suurena häpeän merkkinä, hän voi jäädä katsomaan sitä ja ymmärtää elämänsä suurimman totuuden. Juuri häväistynä Herramme huusi Jumalaa. Sen enemmän ihmiseksi hän ei olisi enää voinut tulla. Sen enempää hän ei olisi voinut tehdä puolestani.

Kun pääsiäisenä tuohon huutoon tuli vastaus, se aukaisi taivaan portit kerta kaikkiaan ja pysyvästi. Enää ei ole syytä hävetä olemassaoloaan, sillä Jumalan silmissä olen rakastettu. Sitä ei voi enää murtaa mikään valta, eivät menneisyyden kokemuksetkaan. Omat pahat tekoni saavat aikaan terveen syyllisyyden, johon saan anoa anteeksiantoa ja uskoa myös anteeksi. Olemassaoloni on siis turvattu.

Kiitos Kirsti. Kiitos Paavo. Mahdollistitte jälleen ihmisen havahtumisen, avartumisen, uudistumisen ja vahvistumisen jatkamaan elämää ja sitä työtä, johon olen kutsuttu. Juuri tästä on kysymys hengellisessä työssä ja elämässä ylipäätään. Häpeän ihmiskunnalla on siis toivoa.