Citykanin hautajaiset

2.12.2010

| Teksti: Arja-Leena Paavola

Lapsuuskotini takana aukeni metsä, jonka laidassa oli suuri mänty. Sen ympärillä oli kauniisti kumpuava alue, jonne sulava lumi valui pieninä puroina ja jossa kasvoi vuokkoja ja kieloja. Pihan lasten kanssa perustimme männyn juureen eläinten hautausmaan, jonne päätyi jokunen päästäinen ja ikkunoihin lentäneitä pikkulintuja sekä muutama koppakuoriainen.

Myös perheen Roope-marsu sai viimeisen leposijansa hautausmaalta. Vaalimme maaplänttiä, istutimme sammalta ja vanamoita ja pystytimme risuista ristit haudoille.

Muistan vieläkin vavahduttavan tunteen kuollutta eläintä katsellessani. Elämän rajallisuus oli hahmottumassa ja pienen eläimen kuolema herätti suurta surua, pelkoa ja hieman vastenmielisyyttäkin. Toisaalta oli kiehtovaa tarkastella läheltä jotakin sellaista, joka yleensä vilahti nopeasti ruohikossa tai lensi korkealla pään yläpuolella. Miten täydellisesti rakennettuja otukset ovatkaan!

Tämä kaikki palasi mieleeni tyttäreni kertoessa murheellisena eskaripäivästään. Hän oli ensimmäisenä havainnut leikkipuiston reunassa pupun, joka lapsen oman arvion mukaan oli kuollut ”ihan vaan vanhuuteen”. Sattumoisin paikalla olleiden puistotyöntekijöiden korjatessa ruumista pois citykanin kohtalosta huolestunut lapsi kysyi, mihin he aikovat sen viedä. Viisaat työntekijät kertoivat kuljettavansa vainajan haudattavaksi eläinten hautausmaalle. Kyseessä taisi olla valkoinen valhe, mutta kiitos siitä. Se lohdutti suuresti tytärtäni.

Jaa

Facebook Twitter | Jaa muualla...