Hidastetusti

Näin kevään korvalla olen saanut useita kuolinviestejä. Samalla tulee luettua tarkemmin myös kuolinilmoituksia, henkilöiden syntymävuosia ja muistokirjoituksia. Onko se samalla omaa valmistautumista, vai pyrkiikö sitä työntämään perälautaa taaksepäin? Ei vielä, ei vielä.

Muistan Erik Ewaldsin sanat: Ellei ihminen opi kuolemaan, hän ei opi elämään. Kaikessa tummuudessaan ajatus on valoisa ja viisas. Taivas ja maa kohtaavat.

Oli miten oli, kuolema tuntuu enää ainoalta asialta, joka meitä ihmisiä yhdistää. Tai jonka edessä olemme takuuvarmasti samanarvoisia. Kuoleman edessä sanat loppuvat ja tulee hiljaisuus. Ihmiseltä ei enää kysytä mitään.

Vierailut Kaunialan sairaalassa ovat avartaneet mieltä. Siellä kuljetaan koko ajan likellä kuolemaa ja kuitenkin elämä sykkii – hidastetusti tosin. Hienotunteinen hoito, hiljaiset askeleet ja rauhallinen päivärytmi rauhoittavat vierailijan mielen.

Sodan kokeneiden miesten ja naisten olemukset kertovat menetyksistä, uhrautumisesta, kovasta jälleenrakennustyöstä, toivosta ja tulevaisuudesta, joka toteutuu nyt tässä. Silmistä voi lukea paljon, jos haluaa pysähtyä ventovieraan kohdalle.

Oman 95-vuotiaan isän silmät tuikkivat vielä kirkkaina maailman menoa tutkaillen. Tuntuu siltä, etten voi pettää häntä mitenkään, vaikka yrittäisin. Isä katsoo ja tunnistaa lapsensa ilmeet. Varmasti on yhä valmis auttamaan, jos on tarvis ja jos vielä kykenisi. Tilanne on vain kääntynyt toisin päin, vaikka siitä ei sovi kovasti puhella.

Soisin jokaisen vierailevan Kaunialassa. Päivä veteraanien kanssa voisi auttaa nuoria elämäntuskassa ja toivottomuuden tunteissa. Lapset saisivat kokea varauksetonta ihmettelyä ja ihailua. Keski-ikäiset saisivat lisää perspektiiviä elämäänsä. Monet asiat loksahtaisivat oikeille raiteille. Olennaiset erottuisivat epäolennaisista.

Jokaisen kohtalona kuitenkin on vanhuus, ellei elämä pääty aikaisemmin.

Millainen vanhus olen? Olenko katkera, toisia syyttelevä, anteeksiantamaton, aina oikeassa – vai sovussa elämän, itseni, lähimmäisten ja Jumalan kanssa kaikesta koetusta huolimatta? Meissä on Jumalan henkäys, hänen kuvaansa vanhuudessakin. Eikö Hän katsoisi ihmisen perään loppumetreille saakka?

Uskon, että Jumalan kasvojen edessä eletty elämä voi päättyä sovinnon tuntoon. Saa tehdä tilintekoa pitkin matkaa, ettei jää liian suuria asioita elämän viimeisiin aikoihin. Juuri siksi tämän päivän sovinto on merkittävä.

Kaunialassa soi Finlandia, kun joku on lähtenyt ja lopullinen rauha on julistettu. Siinä talossa kuolema ja elämä ovat lyöneet kättä merkillisen levollisella tavalla.

Voin sanoa sanan silloin, toisen tällöin, siunata hiljaa ja toivottaa lähtiessä Herran haltuun, armon varaan. Niin toivon, että itsellenikin kerran toivotetaan.

Kirjoittaja on kirjailija, toimittaja ja Kansan Raamattuseuran työntekijä.