Suruttomuus on kristillisen kilvoituksen päämäärä.
Keskiviikko 23. toukokuuta. Nimipäivää viettää Lyydia, Lyyli, Lydia

Ikämiehiä  

7.10.2010
| Teksti: Pekka Maaranen


Kuluvan syksyn työtehtäviini kuului pienryhmäleirin vetäminen Lapissa, Pyhätunturin maisemissa. Tällainen päihdetyön muoto sai alkunsa jo Kansan Raamattuseuran vuosinani, Usko tai älä -nimisenä, ja formaatti on yhä sama.

Olen joskus kailottanut suurellakin suulla, miten jokaisen julistustyötä tekevän pitäisi päästä julistamaan evankeliumia niille, jotka eivät tunne Jeesusta. Vaatimukseni on hieman ilkikurinen, sillä tiedän, että moni olalle taputuksiin tottunut inside-julistaja hämmentyisi avointa vihamielisyyttä kohdatessaan.

Minulle sen sijaan piti olla rutiininomaista ja tuttua julistaa uskosta osattomille. Olinhan monesti nähnyt, että ainoa seikka, jonka puheeni sytytti, oli sätkät kuulijoiden suussa.

Ilkikurini kilahti nyt omaan nilkkaan.

Leirin alkuhetkistä lähtien tajusin olevani yhtä kaukana näistä minua reilut 30 vuotta nuoremmista miehistä kuin he olivat minusta, kun puuskutin ylös Noitatunturin rinnettä. Ensimmäisen sadan metrin jälkeen näin vain kaukana yläpuolellani keikkuvat reput ja sitten en enää niitäkään. He eivät tarvinneet minun opastustani. Heillä oli omat reitit ja oma vauhti.

Julistustilanteissa sama toistui. Tarjolle asettamani evankeliumin tilalle vyöryikin nuorten miesten sisimmästä valtava röykkiö virtuaalijumalia, kääpiöitä, Taurus-härkiä ja muita mielikuvitusolentoja, räjähteleviä päitä ja silpomista ynnä muuta silmitöntä väkivaltaa ja sen ihannointia. Tämän todellisuuden, joka oli heille ainoa olemassaoleva, he olivat omaksuneet huumekokeiluista, internetistä, väkivaltapeleistä ja kulttielokuvista. Väkivaltayhtälöön kuului vielä tekno- ja metallimusiikin jatkuva läsnäolo niin, että mp-3 soittimen piuhat ilmestyivät korviin myös tunturissa.

Ei ollut yllätys, etten enää fyysisesti kestänyt nuorempien vauhdissa tunturissa. Mutta oli yllätys, että näissä veljissä oli paljon minulle tuntematonta ja hätkähdyttävää. Sitä häpeän syvästi, sillä minun jos kenen piti tietää, ettei vastustaja ole lihaa ja verta.

Kenties tärkein osa tehtävääni evankelistana on etsiä kadonneita. Jollei tätä valmiutta minusta löydy joka tilanteessa, voin unohtaa kutsumukseni, kerätä sisäpiirijulistuksella opetuslapsia itselleni ja ukkoutua lopulta johonkin samanmielisten plokkiin väittelemään muiden sokeiden kanssa siitä, mikä plokeista on vähiten sokea.

Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin