Ilkeä opettaja

1.9.2011

| Teksti: Freija Özcan

– Sinä hiihdät! henkäisi järkyttynyt ääni. – Ainahan minä olen hiihtänyt, hymyilin herttaisesti ja jätin sanomatta: – Sinusta huolimatta. Olin 30 kilometrin päässä hiihtokeskuksesta keskellä lumista erämaata, ja entinen ala-asteen liikunnanopettajani oli juuri kurvannut rinnettä alas eteeni.

Muistan vieläkin nuivan naisen, jonka liikuntatunnit olivat pelkkää ilotonta suorittamista. Lisäpisteitä sai, jos tuli koululle aamuvarhain ennen tuntien alkua hiihtämään vitosen. Se merkitsi tietysti ensin kolmen kilometrin pyöräilyä talvikelissä koululle sukset sidottuina pyörän runkoon. Tulihan siinä tietty liikuttua…

Miten ihmeellistä olikaan sittemmin päästä lukiossa ihan oikean liikunnanopettajan oppiin. Yhtäkkiä lajivalikoima laajeni, ja lämmin opettaja sai kuntopiiritkin tuntumaan mukavalta haasteelta. Hänelle jokainen oppilas tuntui olevan yksilö, jota piti kannustaa parempaan. Se näkyy edelleen aikuisena liikunnan ilona.

Niin paljon on aina kiinni siitä, miten me ihmisinä toisiimme suhtaudumme. Näkeekö oppilaansa muottiin puristettavana, lusmuiluun taipuvaisena massana vai kiinnostavina tyyppeinä, joiden potentiaali pitää kaivaa esiin, siinäpä opettajilla ratkaiseva valinta tänäkin syksynä.

Entä me entiset koulujen kasvatit? Miten me näemme toisemme? Loppujen lopuksi me ihmiset tiedämme toisistamme kovin vähän, mutta oletamme paljon turhaa ja väärää.

Jaa

Facebook Twitter | Jaa muualla...