Kahden maan köyhät

| Teksti: Sari Tikkanen

Tein parikymppisenä kuukauden reissun Etelä-Afrikkaan, kolme vuotta Nelson Mandelan presidentiksi valinnan jälkeen. Maassa oli toiveikas tunnelma, vaikka muistot apartheidista olivat tuoreessa muistissa. Kohtasimme yltäkylläistä vieraanvaraisuutta, mutta myös väkivaltaa, köyhyyttä ja pelkoa.

Muistan keskustelun itävaltalaisen isäntäperheemme tyttären kanssa nähtyämme kerjäläisiä kadulla. Hän kysyi, miten autamme köyhiä Suomessa. Heidän perheessään ei annettu rahaa yksittäisille kerjäläisille, vaan vanhemmat tekivät kuukausittaisia rahalahjoituksia järjestöille. Perheen äiti oli myös mukana muutamassa hyväntekeväisyysjärjestössä.

Kerroimme ylpeinä, ettei meillä ole kerjäläisiä ja että valtio huolehtii kaikkein köyhimpien toimeentulosta. Huono-osaisuus oli nujerrettu viime vuosisadalla rakentamalla sinnikkäästi hyvinvointivaltiota ajatuksena oikeudenmukaisuus, yhteisöllisyys ja yhteisvastuu.

Matkasta on kulunut 15 vuotta. Suomessa tuloerot köyhien ja rikkaiden välillä ovat kasvaneet. Leipäjonot ovat tulleet jäädäkseen. Kerjäläiset ovat arkipäivää. Tämä kansan jakaantuminen todettiin myös tuoreessa Tulevaisuuden voittajat -hyvinvointivaltion mahdollisuudet -selvityksessä.

Nyt mekin mietimme kadunkulmassa, annammeko rahaa suoraan kerjäläisille, kolehtiin vai käännymmekö hyväntekeväisyysjärjestöjä edustavien feissareiden puoleen.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja

Jaa

Facebook Twitter | Jaa muualla...