Kaksi vastaanottoa

Oli ilta, kun googlasimme budjettimatkaajan yöpaikkoja lentokentän vilinässä. Täyttä tuntui olevan, eikä meille ollut sijaa majataloissa. Aikamme surffailtuamme löysimme kuitenkin Edmontonin pahamaineisessa lähiössä sijaitsevan leirintäalueen osoitteen. Rinkat selkään ja yösateeseen!

Bussi luikerteli läpi hämyisten ja roskaisten asuinsokkeloiden, ja kun myöhään saavuimme perille, oli työntekijä jo sulkemassa leirintäalueen porttia.

Hän ryhtyi käännyttämään meitä takaisin. Alue oli kuulemma virallisesti täysi, eikä voinut enää majoittaa yöpyjiä. Kuulosti tekosyyltä, sillä tilaa näytti olevan.

– Mutta tässä on kyse periaatteesta, mies jankutti.

Ja ihmisyydestä. Kulkijalla ei ollut paikkaa, johon päänsä kallistaisi. Emme antaneet periksi, joten lopulta saimme epävirallisen luvan jäädä, mikäli pysyisimme piilossa leirintäalueen laidalla.

Melko erilainen vastaanotto verrattuna siihen, jonka kohtasimme myöhemmin paikallisen anglikaaniseurakunnan messussa. Kirkon ovella tervetulleeksi toivottajat kättelivät ja kyselivät, keitä olemme ja mistä tulemme. Kirjoitimme nimemme vihkoseen, minkä syy selvisi pian. Messun alussa isä lausui tervetulotoivotukset Suomen vieraille nimemme mainiten. Tuli tunne kuin olisi saapunut kotiin pitkältä matkalta.