Kauas pois – ja takaisin kotiin

Olin jo aika vanha, kun tein ensimmäisen kunnollisen omatoimimatkan. Melkein kolmekymppisenä ostin menolipun Siperian junaan, pakkasin reppuun sukkia ja kalsareita, tyhjensin pankkitilini ja sulloin rahat dollareina piiloon eri puolille vaatetusta. (Sana 20.5.2010)

Tarkoitus oli kiertää pari, kolme kuukautta Kaukoitää ja Kaakkois-Aasiaa pintaa pitkin, yöpyä markan majataloissa ja syödä puikoilla ruokia, joiden nimeä en osaisi lausua.

Aiemmin olin käynyt vain Pohjoismaissa ja parissa maassa rautaesiripusta itään, yleensä jonkin ryhmän mukana. Yksi Interrail-matkakin oli takana. Pää vasta pilkisti tynnyristä.

Nykyisin maailmankuvaa lähdetään avartamaan jo parikymppisenä. Toiset innostuvat eläkeiässä. Maailma vain on tänään kovin pieni. Ei reppumatka enää ole suuri seikkailu tuntemattomaan.

Maailmanlaajuisesti toimivat kännykät, Internet ja sähköposti olivat ensimmäisen reppumatkani aikaan vasta nörttien päiväunissa. Yhteydenpito kotiin tarkoitti postikorttien ja kirjeiden lähettämistä ja niiden vastaanottamista Pekingin, Kuala Lumpurin, Jakartan ja muiden etappien Poste Restantessa.

Kerran soitin hengissä oloilmoituksen kiinalaisen pikkukaupungin sentraalisantran avustuksella. Parin minuutin puhelu maksoi monen viikon yöpymisten verran. Matkustamisessa oli matkustamisen meininki. Tunsin olevani todella kaukana kotoa – toisella puolella maapalloa. Ja ensikertalaisena Aasiassa tunsin olevani melkein toisella planeetalla. Kaikki oli ihmeellistä ja eksoottista. Kuljin viidakkopoluilla ja miljoonakaupunkien kujilla silmät ymmyrkäisinä, ja vaikutteet porautuivat syvälle mieleen.

Nykyisin matkustan paljon kehitysmaissa työni vuoksi. Kun eksoottisuus ei enää innosta, tulee matkaajasta surullinen ihmisten köyhyyden ja mahdollisuuksien puuttumisen sekä turhien sairauksien ja kuolemien vuoksi. Avustustyöntekijänä tämä on toki arkipäivää, ja siksihän matkoja teemme – ne ovat osa työtä, jonka tavoite on ihmisarvoinen elämä myös maailman köyhimmille.

Harvemmin tunnen tarvetta ulkomaanmatkoihin lomallani, eikä silloinkaan huvita mennä Roomaan, Pariisiin, Geneveen tai muihin tylsiin ja kalliisiin paikkoihin. Paljon mieluummin menen Kambodzhaan, Indonesiaan tai Malesiaan tai jälleen junalla Kiinaan. Toisaalta kaipaan menetettyä eksotiikkaa ja taivaallista aasialaista ruokaa, toisaalta säästän vähiä rahojani ja toisaalta kai koetan hakeutua maailman ylivoimaisen enemmistön todellisuuteen, kun sattuman oikusta olen itse syntynyt Suomeen, joka tänään on maailman vauraimpia maita – ja joka hyvinvoinnin lisäksi tarjoaa myös huimaa eksotiikkaa pimeine talvipäivineen ja valoisine kesäöineen.

Aina kehitysmaista palattua monet asiat Suomessa tuntuvat suorastaan häkellyttäviltä. Myöskään lihapullat muusilla, ruisleipä ja maito eivät ole ollenkaan hassumpi kokemus.

Kirjoittaja työskentelee humanitaarisen avun suunnittelijana Kirkon Ulkomaanavussa.