Kivääri ja asetakki

Ensi kertaa jutun lukiessani olin ihmeissäni. Myöhemmin olen jutellut aiheesta lähetystyöntekijöiden kanssa, ja toden totta, monen toiveena on tämä: Antakaa meille rukousaiheita, jotta voimme täällä työkentällä rukoilla lähettäjiemme puolesta. Se olisi ilo ja kunniatehtävä! Te annatte aineellista apua ja työvoimaa, mutta meilläkin on antaa jotakin: esirukous.

Niinpä. Olemme yksi ja yhteinen kirkko, mutta täällä kylläisten vatsojen valtakunnassa ajatus auttamisesta kapeutuu. Me annamme, kun on mistä antaa. Meillä monet työikäiset uupuvat, vanhukset jäävät yksin ja koulukiusatut nuoret ajautuvat epätoivoisiin tekoihin, mutta mitenpä te sieltä lähetyskentiltä voisitte auttaa.

Joskus apua on annettu pyytämättä. Talvisodan talvena 1940, tänä samaisena tammikuun 26. päivänä, kun lehti ilmestyy, Suomi oli ahdingossa. Venäläiskoneet pommittivat Lappia ja Kainuuta, Poppiuksen linnake Kannaksella tuhoutui vihollisen tykistötulessa ja tiedustelukone Fokker FK-81 putosi Laatokan koillisrannikolla surmaten miehistön. Ryti ja Mannerheim neuvottelivat Päämajassa kenraalien kanssa rauhan mahdollisuudesta paniikkia torjuen.

Suomen Lähetysseuran Ambomaan-lähetti Viktor Alho oli talvisotatalvena Lounais-Afrikassa (myöhemmin Namibia) lähetystyön esimiehenä. Suuri tuska Suomen puolesta pudotti hänet polvilleen Onajenan luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksessa. Hän nosti kätensä taivasta ja pyysi ääneen rukoillen Jumalalta, että Suomi kestäisi.

Murhe ja hätä valtasivat Onajenan mustat kristityt. He kuulivat, miten pieni armeija ja huono varustus Suomella oli vihollista vastaan. He panivat toimeksi. Suomalaiset olivat tuoneet heille kalliin evankeliumin Kristuksesta, nyt oli heidän vuoronsa auttaa.

He nostivat kätensä ja aloittivat pitkän, voimallisen rukouksen. Sitten he keräsivät vähistä rahoistaan kolehdin ja lähettivät sen Suomen armeijalle. Saatekirjeessään he kertoivat huolensa siitä, että iso heimo oli hyökännyt pienen heimon kimppuun. Heidän kolehtinsa riittäisi yhteen kivääriin ja asetakkiin.

Suomi sai suurin menetyksin pelastetuksi vapautensa. Sodan päättymisvaiheen valtavien paineitten keskellä Mannerheim liikuttui Onajenan seurakunnan rukouksista ja lahjasta ja lähetti sille omakätisen, lämminsanaisen kiitoskirjeen.

Entä jos todella antaisimme kaukaisille sisarille ja veljille Kristuksessa sen mitä he pyytävät, luvan rukoilla täsmäaihein puolestamme? Kehtaammeko myöntää, että tarvitsemme apua?


Kirjoittaja on lapualainen mediayrittäjä ja radiopakinoitsija.