Kolmas yritys

Tartuin puhelimeen kolmesti ennen kuin sain soitetuksi. Sydämelläni oli vuosia ollut eräs isänsä hylkäämä poika, nyt jo aikuinen. Isä oli väittänyt pojan syntymän jälkeen, ettei lapsi ollut hänen, ja avioerossa poika menetti isänsä koko suvun. Ja juuri tämän pojan kohdalla jo pelkkä sukunäkö oli päivänselvä todiste isyydestä.

Äiti kasvatti pojan yksin. Isä oli voimakastahtoinen, pelottavakin, eikä ehkä kukaan ollut kehottanut häntä isänvastuun kantamiseen. Paitsi nyt. Kerroin miehelle, että olin pitkään kantanut murhetta pojan isättömyydestä. Ei olisi myöhäistä korjata mitä voi. Pojasta on kasvanut hieno mies, josta isä voisi olla ylpeä.

Sainko kiitokset? Miehen reaktio vaihteli hämmennyksestä raivoon, ja kun huuto loppui, alkoi nolostunut selittely. Tyynnyttyään hän kysyi, miksi hänen vanhan ystävänsä tytär näin kantoi huolta asiasta. Hän ei voinut käsittää.

En minäkään. Lukuiset vääryydet ja elämän epäkohdat ohitan kevyesti, mutta toiset annetaan ristiksi sydämelle. Syntyy selvä sisäinen kehotus toimia. Siltä ei saa rauhaa, jollei hoida asiaa, vaikka tekisi mieli olla pelkuri ja säästää omaa nahkaansa.

Useimmille kristityille on selvää, että sydämelle noussutta kehotusta tulee noudattaa. Joskus puuttumisen velvollisuus syntyy lapsen tai vanhuksen huonosta kohtelusta, ystävän ryhtymisestä huijaustuotteiden verkostomyyjäksi tai koulukiusaamisesta. Joku puuttuu esimiehen ärtymisen uhallakin työsuojelun puutteisiin, toinen kerää rohkeutensa ja ottaa puheeksi läheisen päihdeongelman. Tällaiset ihmiset eivät koskaan ihmettele, miksi minun täytyy puuttua asioihin.

Mutta on myös ihmettelijöitä, jotka mukavuudenhalussaan mieluummin lakaisevat ongelmat maton alle ja keskittyvät pitämään yllä mukavan ihmisen mainetta. He kysyvät joskus, ivallisestikin: Mitä se asia sinulle kuuluu? Mitä sinä siitä välität?

Voiko vääryyteen puuttuminen olla väärin? Kyllä, jos nostaa ongelman esiin vain tuomitsemisen tai nolaamisen halusta, ilman rakkautta ja totuutta. Motiivien täytyy kestää Jumalan edessä.

Jeesuksen seuraaminen on riski, sillä sen mukana tulee risti. Olisi helppoa harjoittaa kristillisyyttään vain hiljaisessa rukouksessa, nautiskella Jeesuksen ystävyydestä yksin ja välillä vähän pyydellä tunnekokemuksia, kun ei muuten tunnu miltään. Onneksi Hän potkii liikkeelle. Ja silloin alkaa tuntua.

Pari päivää sitten lähdin kirpputorille ja lähtiessäni pyysin rukoillen (kun kerrankin muistin), että Jumala johtaisi askeleeni miten tahtoo. Ja bingo! Tuhannen turhan tavaran keskeltä löysin kauan etsimäni kristillisen klassikon, Oswald Chambersin Parhaani hänelle, ja sieltä rohkaisun sanat, joita juuri nyt tarvitsen: ”Me odotamme näkyjä taivaasta, maanjäristyksiä ja Jumalan voiman jyrähtelyjä (väsähtäneisyytemme osoittaa tämän todeksi), emmekä edes uneksi, että Jumala toimii kaiken aikaa arkipäiväisten asioiden ja ympärillämme olevien ihmisten kautta. Jos teemme lähimmän velvollisuutemme, tulemme näkemään Hänet.”