Kummin paluu

Minulla oli neljä kummia. Vanhempieni ystäviä. Ne olivat niitä ihmisiä, jotka lähettivät hopealusikoita ja koruja syntymäpäivälahjaksi, paitsi isäni ystävä, joka katosi kokonaan elämästäni. Toinen kummini kuoli, kolmas hävisi vuosiksi, neljännen kanssa lähettelimme joulukortteja. (Sana 20.5.2010)

Niinpä en ole oikein käsittänyt koko kummi-ideaa, saati sitten kummien tehtäväksi uskottua kristillistä kasvatusta. Toiveajattelua, tuumin. Kunnes menetin äitini.

Äitini hautajaisissa huomasin yhtäkkiä, että jostain ne palasivat, kummit, äitini ystävättäret. Taluttivat minua pitkin kirkon käytävää, kantoivat minut surun läpi ja ryhtyivät äidin paikalle ihmiseksi, joka soittaa ja joka vastaa niihin kysymyksiin, joita ei ehtinyt omilta vanhemmiltaan kysyä.

Nyt olen itse kahden nuoren kummi, vanhempiensa ystävä kun olen. Olen ajatellut lähetellä heille kaikenlaisia lahjoja. Olen ajatellut myös pysytellä heitä niin lähellä kuin voin. Ja sitten joskus, jos on tarpeen, kerron heille millaisia heidän vanhempansa olivat ja mitä he kummilapsistani ajattelivat. Se on kamalan tärkeää. Sillä tavalla nimittäin ihminen saa aika lailla monta palaa paikalleen minuutensa palapeliin.

Ja juuri siksi, sinä täysin kadonnut kummi, ole hyvä ja ilmoittaudu!

Freija Özcan

iuhlmd.r}fdq$vdqd.il