Kuviin vangitut elämät

Mitkä elämämme kuvista lopulta ovat merkityksellisiä meille? Vaikka kuvien ottaminen on helpottunut ja moninkertaistunut – kiitos kännyköiden, digikameroiden ja halpisvideoiden – ei määrä korreloi merkityksellisyyden kanssa. Valokuva-albumin saattaminen ajan tasalle on jopa entistä tuskallisempaa: mitkä kaikki näistä kuvista ansaitsevat tulla teipatuiksi albumiin? Entä mitkä kuviin tallentuneista kasvoista, tapahtumista ja ilmeistä sietävät jäädä ulkopuolelle? Kuvien liimaaminen albumiin ei ole tekniikkaa tai askartelua vaan arvovalintoja.

Vain harvoissa hautajaisissa olen nähnyt hyvälaatuista tai edes tuorehkoa kuvaa vainajasta. Muistopöydälle kehystetty kuva on usein kopio vuosikymmenten takaisesta otoksesta – ihmisestä, jollaisena monikaan hautajaisvieraista ei lähtijää edes tuntenut. Sairaus, vanhuus tai elämän rujous ei kuviin yleensä tallennu, vaikka juuri se olisi elämässämme eniten totta.

Työpaikalta tai työtovereista vain harvalla on kuvia, vaikka juuri niissä elämän hauraat tunnit tikittävät. Sen sijaan esikoisen elämä on tallennettu tunti tunnilta vanhempiensa muistitikuille. Jääkaapin oven ikonostaasiin kelpuutetaan vain muutamat hetket.

Digitaalisuuden mukanaan tuoma lähes jatkuva arkemme tallentaminen mahdollistaa illuusion kuolemattomuudesta ja jatkuvuudesta. Tätä kutsumme muistiksi. Suurin pelkomme ei ehkä olekaan elämän loppuminen, vaan muistojen loppuminen. Kuvia valikoimalla käsikirjoitamme muistimme uudelleen. Rujouden poistaminen kotialbumista muuttaa muistojamme ja ymmärrystä siitä, millaista elämämme olikaan.

Vaikutusvaltamme yltää vain omaan albumiimme, jos enää siihenkään. Facebook-albumimme täydentyvät tuttavien otoksilla, joihin meillä ei ole sananvaltaa. Ja esimerkiksi toimituksissa kesän hiljaisina uutispäivinä ahkeroidaan varastoon nekrologeja, muistokirjoituksia merkittävistä henkilöistä. Näin ne voidaan nopeasti julkaista kuoleman saapuessa. Ne ovat artikkeleita, joihin kohteella ei enää ole tarkistusoikeutta. Ne ovat valittuja väläyksiä, joita ei enää voi sensuroida.

Kun esikoiseni sai ensimmäisen kameransa viisivuotiaana, hänen kuvissaan varjot leikkivät lastenhuoneen seinillä, legohahmot seikkailivat jatkokertomuksena ja pikkuveli kikatteli kummallisissa asennoissa.

Se, mitä kuvaat, sitä olet. Se, millainen kesä kameraasi tallentuu, sellaiseksi se sinun muistissasi muuttuu.


Kirjoittaja on kehitysyhteistyöjärjestö World Visionin viestintäjohtaja ja tietokirjailija.