Lapsia kirkkoon!

Se ei ollut mitenkään poikkeavaa sunnuntaikäyttäytymistä. Perheet tulivat lapsineen jumalanpalveluksiin, ja lapsia oli melkoinen määrä. Niitä vilisti penkkien välissä ja alla, eteisessä ja välillä alttarilla. Ja jos nyt joku pieni äityi isommin metelöimään, äitinsä haki hänet penkkiin hiljenemään. Muuten lapset saivat olla rauhassa.

Siitä seurasi se, että lapset kasvoivat kirkkotilaan. Sen joka sopukka oli tuttu, ja aina oli tunne, että oli tervetullut. Monenlaista pienet korvat nappasivat mukaansa myös kuulluista puheista. Ilmankos helluntaiseurakuntien lapsi- ja nuorisotyö on aina kukoistanut.

Kun sittemmin luterilaisena olen pohtinut jumalanpalveluksiin lähtöä lasteni kanssa, se on tuntunut hankalalta. Hyvinhän he niissä käyttäytyvät, mutta kivaa heillä ei ole, ja tilastakin jää vain juhlallinen tuntu. Harvemmin jumalanpalveluksissa lapsilaumaa näkeekään.

Pappina puhujapöntössä minusta olisi mukavaa, jos saarnatessa jalkojeni juuressa istuisi lauma pieniä puuhailijoita. Ei se minua häiritsisi. Ei varmaan Jeesustakaan, päinvastoin.