Luomisen iloa

Koska kitaraan kytkeytyi mielessäni liikaa teini-iän soittotuntien angstia, ajattelin, että olisi parempi aloittaa puhtaalta pöydältä. Uusi soitin. Ei vanhoja muistoja. Ei takkuisen harjoittelun jäämiä. Ei paluuta aiempaan.

Haaveilin aluksi toisesta kielisoittimesta, luutusta, tuosta vanhasta linnojen hoveihin ja barokkiaikaan johdattavasta soittopelistä, mutta päädyin lopulta puiseen nokkahuiluun. Se oli halpa ja helppo ratkaisu, sillä löysin puupuhaltimen kirpputorilta ja toin sen kotiini kuin suuren aarteen.

Puhdistin instrumentin ja puhalsin ensimmäiset sävelet ilmoille. Mielistyin oitis sointiin, joka johdatti mieleni Irlannin nummiaavoille ja keskiaikaisiin pitoihin.

Vaimon, kissojen ja muiden lähimmäisten iloksi nokkahuilu on nyt sitten soinut. Haparoiden olen koettanut tapailla virsiä ja hengellisiä nuorten veisuja.

Ja hauskaa on ollut. Tärkeintä puhaltelussani ei ole soittotekniikka tai hienot tulkinnat, vaan yksinkertainen soittamisen ilo, luodun luomisen riemu. Autuaita ovat aloittelijat.

Menin tekemään myös uudenvuoden lupauksen: jatkan harjoituksia.

– Hieno homma. Sinun olisi kyllä hyvä saada opetusta, vaimokulta tuumasi.