Metsä on toinen koti

Vilpakka tuuli haittaa ajoa, mutta päivä on yllättävän kirkas, vaikka on pilvistä.

Jätän ajokkini parkkipaikalle ja astun metsään vievälle polulle. Kävellessä katselen komeita mäntyjä, niiden seittimäisesti halkeilleita kaarnakilpiä ja korkeuksiin kurkottavia käppyräoksia. Jossain nakuttaa tikka. Hyvä on metsän suojassa olla, suomalaisen toisessa kodissa: ei tuuli riepottele, ei ole niin kylmä.

Monissa tiheään asutuissa maissa laajat metsät on jo aikaa sitten hakattu. Luonto on saanut tehdä tilaa jättimäisille ostoskeskuksille, teollisuuslaitoksille, asuinalueille ja liikenneväylille – ei-niin-autuaita-vaihtokauppoja.

Maailmalla kulkiessa oppii näkemään Suomen metsien arvon. Jossain päin maailmaa jo laaja talousmetsä on melkoinen harvinaisuus – puhumattakaan todella vanhoista aarniometsistä. Moni metsättömyyteen tottunut ei ehkä edes tiedä, mistä jää paitsi. Täällä vanhan mäntymetsän siimeksessä, keskellä Luojan luomaa luontoa, voi aavistaa sen hiljaisen mutta väkevän yhteyden, joka sitoo kaikkea elollista toisiinsa. Kuinka valtavan ihanan maan universumin Herra onkaan muovannut ja aivan pian tuo maa on puhkeava todelliseen loistoonsa!

Käyn kääntymässä niemenkärjessä. Olen hiljaa. Kävelen takaisin pyörälle ja ajan kotiin. Hyvä, että tuli käytyä.


Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja teologi.