Muuttuvat laulut

Olimme hyvin köyhiä, eikä meille tullut päivittäistä sanomalehteä.  Ainoa lehti, jonka muistan, oli ”Rakentaja”. Se tuli ilmaiseksi, koska isäni oli ammattiliiton jäsen. Niinpä pikkuradiosta kuunneltiin lähes kaikki, mitä sieltä tuli.

Musiikkipuolelta mieleeni on jäänyt sen ajan artisteista Georg Ots. Ei siksi, että itse olisin häntä digannut, vaan siksi, että Otsin laulaessa näin isäni silmissä usein kyyneleitä. Ei ole polvi pojasta pahentunut, sillä nyt on minun vuoroni kuivailla kyyneliä samassa tilanteessa.
Aiemmin luulin, että minun kyyneleeni syntyvät enemmän isääni liittyvän muistikuvan kuin musiikin vaikutuksesta, mutta viime aikoina kuullessani Otsin laulavan ” Muuttuvat laulut vuosien jälkeen, aika pois paljonkin vie, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan...” kyllä herkäksi vetää.

Ikääntyminen ei ole vain muistelua vaan myös muutoksien aikaa. Vieläpä sellaisien muutoksien jotka tulevat, halusin niitä tai en. Traagista on, että asiat tuntuvat muuttuvan päinvastaisiksi.
Muistan kummakin lapseni kohdalta sen ajan, kun he olivat pieniä. Rukoilin palavasti, että Jumala armossaan soisi sen verran elinpäiviä, että saisin luotsattua lapseni aikuisuuteen.

Nyt, kun poikani jo elää omillaan ja tyttärenikin vetää murkkuikäisen irtiottoja täyttä häkää suhteessaan minuun, ovat toiveeni päinvastaiset. Kaipaan lasteni lapsuutta. Kaipaan sitä aikaa, jolloin kaikki juoksut päättyivät isän syliin, kaikki maailman isot ja pienet ihmeet kiikutettiin isän tutkittavaksi, kaikki itkut ja naurut mahtuivat ja päättyivät isoon haliin.

Toinen päinvastaisuus koskee matkasaarnaajan työn ikuisuuskysymystä. Ainaisen poissaolon tuoma paine tuntuu iän myötä helpottuvan. En tiedä johtuuko se siitä, että velallisesta on vuosien myötä tullut talollinen ja muutenkin on vastuu vähentynyt. Vai koenko, ettei minua enää tarvita niin moneen, kun en enää moneen kykenekään.
Kun kortit omassa kourassa vähenevät on lohduttavaa tietää: vain yksi on tarpeen.