Natsionalistisesta kristillisyydestä

Kun olin lapsi, meillä kävi usein vierailijoita ulkomailta, Neuvostoliitosta, Amerikasta, Afrikastakin. Kun taloyhtiön saunaan ilmestyi tuhohyönteisiä, yhtiökokouksessa oli esitetty kuulopuhe, että meidän saunavuorolla oli kylvetetty vierailijoita, jopa ihan afrikkalaisia. Meitä ajatus huvitti.

Muutama vuosi sitten olin tyttäreni kanssa vierailulla Ugandassa. Toimme sieltä tietämättämme tuliaisiksi lutikoita. Lutikka piiloutuu vaikka kaikkein pienimpään sängynjalan koloon tullakseen sopivana pimeän hetkenä esiin imemään verta. Jouduimme viemään neljä runkopatjasänkyä kaatopaikalle poltettavaksi. Olivatko 70-luvun kontulalaiset naapurit sittenkin oikeassa arveluissaan? Afrikasta voi tosiaan tulla ongelmia.

Vieraan pelko, kreikaksi ksenofobia, tuntuu järkevältä ja perustellulta. On turvallisempaa, jos asiat pysyvät sellaisina kuin ne ovat, eikä rajoja ylitetä. Sisätila rajataan ulkotilasta, että ötökät pysyisivät ulkona. Vieraista maista tulevat eliölajit voivat uhata kotoperäisiä lajeja. Ne on tapettava rajalla. Ovatko siis kampasimpukka, afrikkalainen maahanmuuttaja ja pakistanilainen turvapaikanhakija osa samaa ongelmaa?

Ajatus on suoraan sanottuna kammottava. Jokainen ulkomailla asunut tietää vieraanvaraisuuden arvon. Kristilliset seurakunnat kaikkialla maailmassa ovat kautta aikojen olleet paikkoja, joissa muukalainen on otettu ystävällisesti vastaan. Vieraanvaraisuus oli keskeinen syy siihen, miksi kristinusko levisi niin rajusti varhaisina vuosisatoina. Sitä paitsi se on meidän Herramme tahto.

Mutta miten käy kotoperäisen suomalaisen kristillisyyden? Jotkut ovat peloissaan. Kuulin sellaisenkin ehdotuksen, että diakonia pitäisi rajata vain suomalaisiin. ”Ei me mitään maahanmuuttajia haluta auttaa.” Samaan aikaan ateistit sanovat, että he eivät tarvitse kristillisyyttä ollakseen vieraanvaraisia. Se, että joidenkin kristittyjen on vaikea ymmärtää vieraanvaraisuuden arvoa, on heidän mielestään osoitus kristillisen uskon sisäisestä rappiosta. Niin se onkin.

Natsionalistinen kristillisyys on sisäisesti ristiriitainen lopun ajan merkki. Ei talo voi riitautua itsensä kanssa ja pysyä pystyssä. Ei kirkko voi palvella kahta herraa, kansallisuusaatetta ja Jumalaa. Aivan erityisesti meidän konservatiiviksi epäiltyjen tai leimattujen kristittyjen tulee tehdä tämä selväksi. Rasismin ja muukalaispelon sijaan seurakunta on vieraanvaraisuuden kasvupaikka, missä kaikki ihmisryhmien väliset raja-aidat on ylitetty ja on vain yksi kansa ja yksi Paimen, ylösnoussut Kuningas ja Herra.

Kirjoittaja toimii Helsingissä Vanhan kirkon kappalaisena.