Rippikouluaikanani luettiin Katekismuksen käännöstä, jossa kolmannen käskyn alku kuului, että älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä. Tuo käsky tuli hassusti ajatuksiini, kun mietin nykyistä kielenkäyttöä.
Television viihdykeohjelmissa ei ole niin vähäistä esiintyjää, ettei hän olisi juontajan mukaan aivan fantastisen loistava. Eikä niissä ole niin mitätöntä tapahtumaa, ettei juontaja hehkuttaisi sitä todella mahtavaksi.
Tavallisessakaan kielenkäytössä ei riitä, että joku on lahjakas ja kaunis. Hänen täytyy olla vähintään erittäin lahjakas ja hyvin kaunis. Sanojen konkurssia ollaan lähellä, kun ylisanaksi ei keksitä enää muuta kuin vau huutomerkin kera.
Asiallisissa yhteyksissä taas on tullut tavaksi vahvistaa viestiään oikeasti-sanalla, joka tarkoittaa samaa kuin olla vakavissaan. Sitä viljelevät runsaasti esimerkiksi poliitikot vaalien alla. He eivät aja kansan parasta, vaan sanovat ajavansa oikeasti kansan parasta. Ehkä näemme senkin päivän, kun poliitikon täytyy olla täysin absoluuttisen oikeasti ja aidosti jotain mieltä. Ei riitä, että hän on sitä mieltä.
Sanoja käytetään niin paljon väärin ja turhaan, että ne ovat menettämässä voimaansa.