Omantunnon kysymys

Jäin miettimään mikä keskustelussa on ollut niin tungettelevaa, että monelle keskustelu jo riittäisi.

Rauhoittavimmissa puheenvuoroissa on alleviivattu sitä, että suhtautuminen homoihin on omantunnon kysymys. Välitämme Suomessa siis lähimmäisestä, mutta paheksumme lähimmäisen tekoa, jos siihen liittyy homoseksuaalisuus. Onko sellainen edes mahdollista? Onko mahdollista aidosti hyväksyä lähimmäistä, jos samalla kieltää hänestä osan?

Lääkärinä näen ihmisen kokonaisuutena, johon kuuluu fyysinen vartalo, psyykkinen mieli ja sosiaalinen kanssakäyminen, kaipaus yhteisöön. Mielestäni romanttinen ja seksuaalinen osa ihmistä ei ole irrotettavissa kenestäkään, ja on oikeastaan julmaa tukahduttaa sitä, kun kyse on kahden aikuisen suhteesta.

Ihminen on vain puolikas ilman eri elämän alueiden hyväksyntää, ja vajaa ilman yhteisön hyväksyntää. Mitä siis oikeastaan hyväksyy, jos hyväksyy ”ihmisen”, muttei hänen homouttaan tai parisuhdettaan?

Mieleeni herää kysymys: voiko ihmisen kunnioittaminen yksilönä olla ylipäätään omantunnonkysymys?

Voi toki, pohdin, mutta luultavasti en tunne yhtään niin kovalla sydämellä varustettua ihmistä, joka ei antaisi ihmisarvoa läheiselleen vakaumuksestaan johtuen. Testasin itseni: hyväksynkö romanit ihmisinä? Toki. Entä venäläiset? Kyllä, kyllä. Entä homot? Luonnollisesti. Ennakkoluulot ovat erikseen, mutta ihmisinä he ovat samoja lähimmäisiä kuin perheeni tai ystäväni.

On selvää, että perheväkivalta ei ole omantunnon kysymys. Rasismi ei ole vakaumuksella punnittava asia. Naisten ja miesten tasa-arvon väheksyminen ei ole hyväksyttävää vakaumuksesta johtuen. Miksi homous siis olisi omantunnon kysymys?

Koetan löytää eri mielipiteitä yhdistävän pienimmän tekijän. Reilua olisi, että jokainen voi omalla kohdallaan toteuttaa vakaumustaan, mutta jättää saman vapauden myös toisille. Pelisäännöt, mahdollisuudet ja valinnanvara pitää koskea jokaista meistä, vaikkemme niistä aina olisi samaa mieltä.

Kirjoittaja on espoolainen lääkäri.