Suruttomuus on kristillisen kilvoituksen päämäärä.
Keskiviikko 23. toukokuuta. Nimipäivää viettää Lyydia, Lyyli, Lydia

Pieni liekki, suuri sanoma

22.12.2010
| Teksti: Hilkka Olkinuora


On yksi sanomisen tapa, joka puhuu enemmän kuin sana, kaikille ja kaikkialla.

Kosketus voi merkitä loukkausta, kostoa ja hengenlähtöä joissakin kulttuureissa; varo sitä! Hymy tulkitaan eri maissa eri tavoin, seurallisesta hilpeydestä kohtalokkaaseen häpäisemiseen. Silmiin katsominen voi olla taistelukutsu. Käsitykset hyvästä musiikista ne vasta erilaiset ovatkin.

Mutta sytytäpä kynttilä.

Pienen liekin kertoma koskettaa jotakin ihmisyyden niin syvässä ytimessä, että se lähentää vieraatkin ihmiset toisiinsa, niin aattohartaudessa pohjolan uskosta loitontuneeseen perheeseen kuin aaltopeltiparakissa aivan muita jumalia palvovalle suureen sukuun. Sytytä kynttilä, ja ihmisten silmiin syttyy tunnistamisen valo: Olet yksi meistä.

Liekki on elämän symboli. Jo sen syttyminen saa pidättämään hengitystä. Ensin on ihan pimeä, ja sitten, yhtäkkiä, suurikin pimeä joutuu antamaan periksi pienen pienelle valoselle. Mikä helpotus, mikä ilo!

Liekki on myös yhtä kiihkeän lämmin kuin elämä, silkkaa energiaa, pieni aurinko. Tulessa taotaan työkalut, sillä valmistetaan ruoka ja se pitää pedot poissa. Se on yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti hyvä asia. Silti sen voima ei ole vaaraton. Lapset yllyttävät toisiaan vetämään sormen salamannopeasti liekin läpi. Kun on nopea, ei mikään satu.

Liekki on myös yhtä hauras kuin elämä. Pienikin puhallus uhkaa sitä, ja tuulelta se tarvitsee ihmisen suojaa. Kun ovi avautuu ja veto pyyhkäisee huoneeseen, ryntäämme vaistomaisesti suojaamaan kynttilää. Toisaalta pienikin liekki on myös itsetietoinen ja uhmakas. Itsenäisyyspäivän kynttilämme syttyivät ikkunoille puhumaan, kun vieras valta ei sallinut meidän sanoa mitään.

Sytytämme kynttilän niin ihmisen elämän alkuun kuin sen loppuun. Kastekynttilöitä seuraavat monet, monet synttärikakut joiden kynttilöitä puhaltamalla lapsi tietämättään leikkii olevansa oman elämänsä herra. Lopuksi kynttilät palavat haudoilla, kolaripaikoilla, valokuvien edessä. Kun ortodoksipappi tulee surukotiin, hän sytyttää ensi töikseen kynttilän; mekin voisimme alkaa tehdä niin.

Kynttilä on enemmän kuin tuhat sanaa. Se on kokonainen evankeliumi. Se on luotu loistamaan, ei vakan alle, ei pölyttymään koristeena. Lopultakin tärkeintä on valo, ei se kuka saa loistaa koreimpana kynttilänä. Se valo syttyi ajanlaskumme alkaessa.

Kun nyt sytytät kuuseen Kristus-lapsen syntymäpäiväkynttilät, tiedät, että kynttilänliekkien merkitys ei niiden sammuttuakaan lopu. Meillä on ollut sen loiste. Pimeys ei ole koskaan sen jälkeen entisensä.

Jouluyö valkenee pääsiäisaamuun, jossa kaikki liekit yhtyvät suureen, sanoinkuvaamattomaan säteilyyn.

Nyt syttyy jälleen kynttilä, sen valo laajenee...

Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin