Rutiiniton päivä

Muistan miten lapsena aika hukkui tuulessa huojuviin viljapeltoihin, järven kimaltavaan selkään ja kärpästen surinaan. Äärettömän pitkät kesän päivät kuluivat leikkiessä naapurin pojan kanssa pitkin metsiä ja mantuja. Ajankulun huomasi vain, kun tuli nälkä.

Hetkittäin se muistuu mieleen, kun katsoo omia lapsia. Tosiaan, noiden ajantajuhan on ihan erilainen kuin minun. Kun minä olen taas maanantaissa, lapset viipyvät ties vielä missä tutkimassa ja kokeilemassa elämän ulottuvuuksia.

Tässä taannoin vietin erilaisen kesäisen päivän. Hylkäsin normaalit rutiinit, maleksin spontaanisti ja tapasin vain ihmisiä, joista kovasti pidän. Ja jotenkin aika katosi pitkiin keskusteluihin, yöttömän kesän auringonpaisteeseen. Olin hetken läsnä vain siinä, missä olin.

Joskus täytyy pysähtyä, luovia kiitävää aikaa ja aikuisen arkea vastaan. Tutkia miltä minä tunnun ja miltä tuntuvat ne, joilla on merkitystä. Silloin muistaa sen, että tärkeää on oikeastaan hyvin vähän: ihmiset, ajatukset, elämä itse. Sen lähemmäs paratiisia ja lapsuuden kesiä emme taida tässä ajassa päästä.