Siitä puhe

Nuorena päättelin, että käymällä jumalanpalveluksissa pysyisin ilosanoman kuulolla elämän eri vaiheissa. Samalla ylläpitäisin kirkossa käymisen tapaa ja seurakuntaelämää.

Messun muut ainekset ovat niin tärkeitä, että opin selviämään mitään sanomattomien tai ennalta arvattavien saarnasisältöjen kanssa.

Saarnan voi häivyttää pois ja keskittyä muuhun tai vain olla. Silloin kun saarnaaja ei ota katsekontaktia, mutta sisältö ja puheilmaisu menettelevät, voi kuvitella kuuntelevansa saarnaa radiosta.

Mutta lopulta en enää voinut ohittaa saarnojen puutteita.

Uskottavuus on vähäistä, jos keski-ikäisellä saarnaajalla ei ole kristittynä elämisestä mitään muuta sanottavaa kuin nuoruuden kokemuksensa.

Itsestä kertominen ei takaa vuorovaikutteista läsnä olemista. Erään teatteriohjaajan mukaan kyky olla läsnä erottaa näyttelijäntyössä huiput massasta. Valitettavasti hän taisi olla sitä mieltä, ettei läsnä olemista voi opettaa.

En tiedä, auttaisiko vanhan puhetaidon opettajan lempiajatus: sanasta sanaan kirjoitettu puhe on vasta puolivalmis – se on harjoiteltava 16 kertaa ääneen!

Silloinkin ratkaisevaa on, että puhujalla olisi oikeasti jotain sanottavaa.