Solariksen ja sosialismin jälkeen

Vuonna 1972 Andrei Tarkovski ohjasi Stanislaw Lemin tieteisromaanista filmin, joka luotaa elämän pohjavirtoja herkästi. Solaris on planeetta, jonka merta kosmonautit säteilyttävät. Solaris puolestaan luo heidän muistoistaan todellisuutta: avaruusasemalle ilmestyy vieraita. Tiedemiehet kiistelevät siitä, kuinka suhtautua Valtameren luomiin. Manipuloiko planeetta ihmisiä vai yrittääkö se ymmärtää heitä? Psykologi Kris Kelvin saa toisen tilaisuuden, kun meri kopioi hänelle vaimon, joka teki itsemurhan vuosia sitten.

Tarkovski sirottelee kohtauksiin venäläisiä ikoneita ja eurooppalaista, uskonnollista maalaustaidetta; keskustelussa viitataan Lutheriin ja hänen mustepulloonsa. Kuumeinen yksinpuhelu osuu oikeaan: mies rakastaa sitä, minkä voi menettää, kuten itseään, naista, isänmaata.

Loppu on huikea. Se on toisinto Rembrandtin maalauksesta Tuhlaajapojan paluu: Kris (!) on kotiovella polvillaan, ja isä tarraa molemmin käsin hartioista. Kamera nousee pilvien läpi korkeuksiin, jotta katsoja näkee, että runollinen kohtaus on näky planeetan pinnassa. Onko ihminen löytänyt takaisin kotiin vai ei? Ratkaisu jää katsojalle.

Aloin ihmetellä, kuinka tällainen filmi tuotettiin Neuvostoliitossa, jossa uskonasiat eivät olleet arvossa. ”Taantumuksellinen” Tarkovski ei ollutkaan brežneviläisen byrokratian lemmikki. Hänen elokuviaan ei juuri levitetty Neuvostoliitossa vaan ulkomaille. Siellä ne keräsivät palkintoja elokuvajuhlilla. Tarkovski ohjasi viimeiset työnsä Italiassa ja Ruotsissa. Hän kuoli 1986 eikä nähnyt reaalisosialismin romahdusta. Silti hänen tuotannossaan orastivat aiheet, jotka tulivat esiin 90-luvulla, vaikka niitä oli vuosikymmeniä kitketty pois kansojen henkisestä maaperästä.

Entisissä sosialistimaissa Tarkovskin perintö elää eri tavoin. Elokuvat ovat nyt Venäjän elokuvahistorian klassikkoja. Hänen toista tieteiselokuvaansa (Stalker) kuvattiin Tallinnassa, jonne avattiin kauppakeskus Solaris lokakuussa 2009. Nimi sai osin innoituksensa juuri elokuvasta.

Viro ei ole uskonnollinen maa, jos kirkkojen jäsenmäärät ovat mittari. Silti siellä tapahtuu asioita, jotka tuntuvat mahdottomilta Suomessa. Viime kesänä Tartossa minulla oli tilaisuus kuulla teologi Ain Riistanin luento aiheesta uskonto Virossa. Olin juuri lukenut kirjan katolisesta kirkosta, ja kysyin häneltä uteliaisuuttani, vaikuttaako katolilaisuus mitenkään Virossa. Yllätyin, kun hän kertoi, että se levisi varsinkin älymystön piiriin 90-luvulla. Täällä vanhassa ja vapaassa Euroopassa uskonasiat ovat pikemminkin liukuneet pois älymystön asialistoilta. Suomeen verrattuna entiset sosialistimaat ovat melkein kuin tuulahdus toiselta planeetalta.