Suunnitelma B

Mutta, mutta. Tosielämä on yhtä suunnitelmien sekasotkua. Ihminen päättää, Jumala säätää.

Juuri kun kaikki tuntuu olevan valmiina, hanskassa, kaikki muuttuu.

Muuta ei tarvita, kuin huimauskohtaus. Ihan vain pienikin sellainen sekoittaa sekä pään että suunnitelmat. Saati sitten ne isommat pyörteet.

On hylättävä Suunnitelma A ja siirryttävä ensin vastahakoisesti, mutta vähitellen nöyrän suostuvaisesti Suunnitelmaan B. Ja ellei sekään luonnistu, Jumalalla on takataskussaan vielä C:kin.

Näin se vain menee. Siihen on jo totuttautunut vuosikymmenten varrella, ja kuitenkin se tulee aina yllättäen, puun takaa, varoittamatta.

Joku voisi sanoa tätä yltäkylläiseksi elämäksi, josta ei mitään puutu. On se sitäkin. Varsinkin siinä vaiheessa, kun alkaa oivaltaa merkityksiä: Miksi asioiden piti mennä näin? Miksi kohtasin juuri tällä sivupolulla tietyn ihmisen? Miksi oli oltava sivussa ja laitettava kädet ristiin entistä useammin?

Erityisen kasvattavaa on huomata, miten minut voidaan korvata. Aina löytyy heitä, joita tarvittiinkin kyseisessä työtehtävässä juuri nyt. Muutos olikin mahdollisuus uusiin avauksiin, erilaisiin, kauaskantoisiin sekä omalla että jonkun toisen kohdalla.

Ellen uskoisi Jumalaan, tässä ei olisi paljonkaan järkeä. Jumalallinen logiikka toimii omien lakiensa mukaan, iankaikkisuudesta katsottuna, samalla kertaa suurin jumallisin siveltimen vedoin ja hämmästyttävän pikkutarkasti. Jumalallinen logiikka ei tee pahaa, vaikka ihminen niin välillä kokee ja tulkitsee. Kaikenlainen kipu, sairaus, menetys, pettymys sattuvat ja ahdistavat ihmistä suurella voimalla kokonaisvaltaisesti. Kukaan ei sellaisia toivo.

Usko on mieletön ja ristiriitainen lahja. Kun sen ytimessä en ole minä eikä toinen ihminen, se avaa aina taivaat tavalla tai toisella. Se avaa kiitollisuuden kanavan, joka on saattanut olla pitkään tukossa. Se antaa toivon säteen ihmisen helvettiin asti.

Ytimessä on salattu ja samalla niin läheinen Vapahtaja, ”kipujen mies ja sairauden tuttava”. Uskon kohde on hän, joka johdattaa kun kuljemme rukoillen. Johdattaa, mutta omilla ehdoillaan myös outoja teitä, kiertoteitä, kapeita ja yksinäisiäkin. Tarkoituksella, salatulla ja pyhällä tarkoituksella, josta kenties ei edes eläessään saa selviä vastauksia.

Kun pyörii ja horjuttaa, helpottaa, kun saa juuri hänet katseen keskipisteeseen. Tai paremminkin, hän tulee siihen itse. ”Pysy perässäni, älä päästä ketään äläkä mitään väliimme, niin sinä kestät ahtaat paikat”, sanoi roomalainen pappisopas astuessani alas katakombiin.