Sydämeen mahtuu

Kävi nimittäin niin, että ystäväni perhe aikoinaan noin vain ”adoptoi” minut, kaukana kotoa vähän elämässä harhailevan opiskelijan. Vietin perheen suojissa viikonloppuja ja asustelin pitempäänkin kesätöissä ollessani.

Muistan kuskanneeni perheen lapsia vanhalla Saabilla joulujuhliin. Muistan, miten nuorison yöjuoksuilta palatessani keittiön pöydällä oli tuoretta pullaa odottamassa. Ja muistan, että perheen äiti ompeli minulle ulkoilupuvun.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten merkittävä teko ”adoptio” pohjalaisperheeltä oli. Ei omassa perheessäni vikaa ollut, se vain oli kaukana. Tämä adoptioperheeni oli kiinnostavan erilainen, niin kuin ihmiset tapaavat olla. Sellaisesta saa erilaista mallia.

Jos jotain olen elämästä oppinut, niin sen, että ihmiset hoitavat toisiaan ihmeellisellä tavalla ja joskus jopa tietämättään korvaavat sellaista, mikä on jäänyt puuttumaan. Se vaatii vain vähän sydämen laajentumista niin, että sinne mahtuu muitakin kuin minä ja minun perheeni.

Suomi on pullollaan vähän eksyneitä lapsia ja yksinäisiä aikuisia. Mummeista ja ukeistakin on pulaa. Mitäpäs jos paaston aikana laajentaisimme vähän perhettämme ja adoptoisimme siihen uusia ihmisiä? Sydän on joustava, sinne mahtuu. Sitä paitsi rakkaiden ihmisten paljoudesta saa paljon iloa.